Kovakantinen | ©2008 | Helsinki : Teos, 2008 | 247 s.
Kannen maalaus: Timo Sälekivi
Divarista.

Jos talo on mielen metafora, niin tämän kirjan taloon joutuu lukijan mieli oikein asettumaan, asettumaan oikein. Sokkeloinen kirja avautuu moneen suuntaan.

Päätarina kertoo tytöstä, jonka vanha mies johdattaa metsästä suureen taloon. Se on tytön lapsuudenkoti, tuttu mutta myös outo. Taloa asuu ankara isä ja tytön yhdeksäntoista veljeä tai velipuolta. Äiti on kadoksissa, mutta hänen sanotaan olevan talossa.
Ajankohta on dystooppisessa tulevaisuudessa. Oli tullut musta pilvi, sota, kun ihmisiä oli liikaa. Ruokaa ja öljyä liian vähän. Ja vedestäkin oli pulaa. Kaupungit ovat tuhoutuneet, koneet ja kulkuvälineet ovat poissa. Perhe tekee maatöitä, on hevosia, pihaa vartioivat mustat koirat.
Talokin on väkivallan näyttämö. Isä pieksee poikia, joku ammutaan, joku työnnetään parvekkeelta. Koirat tappavat toisensa. Toivo pettää. Maailma on kivenkova. Talon ulkopuolista elämää edustaa vain vanhus, paljon vartija, joka tuntuu tietävän kaiken.

Lukeminen on yhtä päänvaivaa, ja se on hyvä. Jumalan metaforako on kirjan ankara isä, joka vaatii, vahtii ja tuijottaa, pieksee ja koettelee, ja tekee luomistyötä; ja luotuaan itseohjautuvan tuhohirviön tämä jumalharha lopulta posahtaa? Vai onko ihminen itse kohtalonsa tuottaja? Pimeys syntyy teoista, sellaisten ihmisten teoista, jotka eivät enää jaksa katsella elämäänsä ulkopuolelta. Kettuineen, kaukoputkikammareineen ja muine elementteineen kirja antanee pohdittavaa uudellakin lukurupeamalla. Muutama ovi ei nyt auennut.

Raevaaran päälausevoittoinen teksti antaa täsmällisen ja selostavan vaikutelman ja synnyttää muutaman napakan aforismin. Toisaalta ilmaisu on aistivoimaista, etenkin silloin kun kirjan todellisuuteen sekoittuu tytön unien ja alitajunnan maailma. Onko Raevaaran teos asiaankuuluvan synkkä vai häiritsevän totinen, siitä olen vähän kahden vaiheilla.