Otava 2010. 256 s.

Teos on jälleen uutta Jalosta. Nyt Jalonen on kirjoittanut ilmeisen omaelämäkerrallisen kasvukertomuksen. Aika on 1960-luku, Kekkonen on presidentti, Pikku Jättiläinen on ajan wikipedia, televisiosta tulee Virginialainen ja Beatlesit rymistävät nuorison tajuntaan. Paikka on tunnistettavasti kirjailijan nykyinenkin kotikaupunki Hämeenlinna, vaikka sitä ei taidettu mainita nimeltä. Henkilö mainitaan nimeltä, hän on Olli.

Koulu on kirjan keskeinen kiintopiste. Sodasta on kulunut parikymmentä vuotta, mutta veteraaniopettaja on jäänyt asemiin. Rivit suoriksi ja pulinat pois! Ulkoluku ja luokittelu ovat oppimisen korkein muoto. Lauseenjäsennyksessä Olli on onneksi omalla maallaan, ja pääsy kansalliskilpailuihin suomen kielen sarjassa houkuttelee tunnollisen lapsen äärimmäiseen ponnisteluun. Ollista kun ei ole toiseen kansallislajiin, nyrkkeilyyn. Pojan uupumaton jäsennysharjoittelu liikuttaa, ja kansalliskilpailussa tulee lukijalle ihan myötäpaniikki, kun lappuharjoitus jatkuu ja jatkuu. Hauskaa kuitenkin, että sijamuotojen suomenkieliset nimet ovat tallentuneet teokseen.
Ajan eläneelle kirja onkin niin nostalgiaa! Kirjan kansi vie omaan luokkaan (taululla tosin on uudempaa tyyppikirjoitusta). Jysyjä tehdään ja puukkoa heitetään. Pirunviulua soitetaan – vieläkö se tunnetaan nykyään?

Koulupoikien kisailu ja kiusailu saa järkyttäviäkin muotoja. Hullun opettajan oikeudenjaossa kantelija - ilmiantaja – on se jota rangaistaan. Olli seuraa yleensä sivummalla, mutta toimii myöhemmin tuntonsa mukaan. Lihavan, kiusatun ja sairaan, Elefantiksi kutsutun pojan kohtalo herättää myötätuntoa ja hämmennystä, emme saa tietää mikä hänellä oikein oli.
Kirjaan on ripoteltu myös aitoa jännitystä ja sitä riittää vielä viimeiselle sivulle.

Koulu kasvattaa pojasta "tervettä miestä", mutta koti ihmisen. Jalonen luo työväenluokkaisesta perheestä lämpimän kuvan. Äiti ja isä ovat tuntevia ja ajattelevia ihmisiä, ja heidän puheensa on korvinkuultavan aitoa. Viiden sisaruksen joukossa erityisen hellyttävä on Ollin suhde pikkusiskoon, autistiseen Pieneen. Olli ei varmaan tiedä nimeä erilaisuudelle, hän välittää Pienestä sellaisena kuin tämä on mutta kantaa myös vaistonvaraista huolta.

Olli jäsentää maailmankuvaansa tunnollisesti ja konkreettisesti. Paperille syntyy listoja ja sivulistoja, olioiden hierarkioita. Kaikki on uutta ja pitää kerran oppia, jotta osaa. Se ei koske vain koulua. Olli oppii maailmasta, että siinä on asioita joita ei puhuta kenenkään kanssa. Ja että elämää tämä vain on eikä riisiryynipuuroa. Muistaminen on keskeinen minän ja maailman rakentaja. Näin minä opin muistamaan edellisestä saman, samat päivätkin vuoden takaa, silloin on yhtä aikaa niissä, silloin siirtyy itsestänsä ulos.

Olli Jalosen kieli on omintakeista, omatekoistakin, ja välittömästi tunnistettavaa. Siitä joko pitää tai ei, minä pidän. Nyt Jalosen kirjailijanääni taipuu kauniisti lapsen näkökulmaan. Jalonen kirjoittaa puhekieltä kirjakielellä, ja preesens ja toteava kerronnan tapa tuovat ajan ja pojan aivan lähelle.

Onneksi poika sai jo varhain sen kirjoituskoneen.

-ruzena

Mahtava toivelistapaketti eilen postista; mukana myös tämä superyllätys! Kiitos tuhannesti, ruzena!

Otin tämän heti lukuun.

Olipa taas huikea lukuelämys! Upeaa nähdä, miten Olli Jalonen suoriutuu täydellisesti myös pienemmästä muodosta ja "pienemmästä" aiheesta.

Hauska oli myös havaita, miten Jalosen poikahahmot muistuttavat toisiaan tapahtuma-ajasta ja -paikasta riippumatta; kirjoittajasta itsestään tämä piirtää mahdollisesti varsin vekkulin kuvan. -"Mahdollisesti": voihan olla, että Jalosen sisäkkäiskertojat ovat sisäiseltä rakenteeltaan samankaltaisia aivan muista kuin biografisista syistä; kenties juurikin puhtaasti kerrontateknisistä.

Jalosen kirjoissa minua kiehtoo nimenomaan tuo – Poikakirjassa erityisesti korostuva – äärimmäisen tarkka ja hiottu lauseenmuodostus, joka nivoutuu suoraan päähenkilöpersoonan luonteenominaisuuksiin. Tekstiä on suorastaan älyllinen, ei pelkästään rytmillinen/esteettinen, nautinto lukea. Myös lukija alkaa huomaamattaan toimia kuin Olli-poika: syynätä tekstiä tarkkaan ja jäsentää ja sitä kautta hahmottaa ja nauttia – tällainen hallittu rakenteellinen lisäkerrostuma vastaanottajan päässä olisi jo pelkästään omiaan nostamaan Jalosen huipulle, erottumaan mistä tahansa tasokkaasta joukosta.

Jos todellinen kirjailija-Olli vähääkään muistuttaa päähenkilö-/näkökulmakertoja-Ollia, syy tarkkuuteen löytyy siis kansakoulun lauseenjäsennyksestä ja muusta pikkutarkasta tiedonkeruusta!? Kirja toimiikin paitsi kaunokirjallisena mestarinäytteenä, myös lukijan omien lapsuusmuistojen kertausapuna. Taitaa moni lukija tunnistaa omat luonteenpiirteensä Ollista :-) Itselleni se juttu ei tosin ollut Pikku Jättiläinen, vaan saman tekijän Antero Vipunen -teoksen 80-luvun näköispainos, joka mökkikesinä tuli lähes ulkoa luettua. Sen tietoja tuli usein mielessä (ja myös suullisesti kaverien harmiksi) ulkomuistista ladeltua. Myös maailman maiden pääkaupungit opettelin omatoimisesti ulkoa. Selvää Ollia.

Myös ala-asteen luokanvalvojani kasvatusmetodit muistuttivat Ollin opettajaa: hän olikin saanut johtajaopettajalta neljä varoitusta väkivallasta oppilaita kohtaan. Neljäs tuli ollessamme vitosluokalla, kun puukäsitöitä ja poikien liikuntaa koko koululle opettanut opettajamme tempaisi muunluokkalaista poikaa nyrkillä naamaan kesken koulupäivän. (Pienemmät väkivaltatapaukset ja oppilaiden tavaroiden vihanvimmaiset rikkomiset eivät oletettavasti kantautuneet johtajaopettajan korviin: niitä omassa luokassa sattui useampia.) Kuri luokassamme oli jatkuvasti sotilaallinen ja ilmapiiri pelokas ja ahdistunut melko samaan tyyliin kuin Ollilla, vaikka omina kouluaikoinani sodasta ja sen jälkeisestä murrosajasta oli kulunut jo vuosikymmeniä eikä opettajamme käytöksessä ollut isänmaallisuuspaatosta tai muunkaanlaista poliittista motiivia. (Kyllä: sattumoisin myös lapsuuden kotikaupunkini mainittiin Poikakirjassa muutamaan kertaan...!)

Isän hahmo Poikakirjassa on korostuneen positiivinen. Isä toimii rehdisti ja reilusti; häneltä löytyy asiallinen, painava ja hyvä sana kaikkiin tilanteisiin. Isä on jopa niin virheetön, että mieleen hiipii ajatus epäluotettavasta kertojasta: sensuroiko Olli-poika jotain? Miksi opettaja on kertomuksessa korostuneen paha/hullu ja isä korostuneen hyvä/rehti? Jos mieshahmojen roolit sekoittuisivatkin aavistuksen, selittäisikö se jotain mikä Ollilta jää huomaamatta/kertomatta? Itsesensuuri sopisi pelottavan hyvin suomalaiseen sotienjälkeiseen ilmastoon... Toki vielä 60-luvulla "isä osasi"; mutta paljonkohan tuosta osaamisesta oli opittua ajattelumallia, vanhempien kunnioittamista ja isäauktoriteettiolettamaa ja paljonko todellista osaamista?

Yritän hankkia kirjasta itselleni aivan oman kappaleen pysyväiskokoelmaani, mutta siihen asti pitäisin tämän BC-kirjan mieluusti itselläni. Kirja nimittäin tulee varmasti luettua vielä moneen kertaan; ja jo muillekin sitä ehdin suitsuttaa ja suositella!

Kiitos vielä kerran, ruzena!

P.S. Myös minua häiritsee kirjan kannen uudempi tyyppikirjoitus taululla. Se viittaa noin vuoteen 1987 tai sen jälkeiseen aikaan. Onko niin, että nuorempi lukijapolvi ei osaisi enää lukea "koukeroista" vanhaa kaunoa? Minun luokkani opetteli uudet kirjainmallit yläasteen kuvaamataitotunnilla noin niin kuin yleissivistyksen vuoksi. Sen jälkeen kirjainmallit vaihtuivat vielä moneen kertaan; koko kaunokirjoituksesta luovuttiin kouluissa muutama vuosi sitten.