Lahjakirja joka palautui minulle luettavaksi. En päässyt lukemaan tätä koko talvena, joten laitetaan eteenpäin uutta lukijaa etsimään. Antoisia lukuhetkiä nappaajalle!

Kirja vapautuu Kierrätystehdas 2011 tapahtumaan Helsinkiin.

Tervetuloa bookcrossaamaan omalla tavallasi!
Welcome to bookcrossing!

PS. Tervetuloa vierailemaan suomenkielisellä forumilla!
Voit halutessasi vierailla myös Wikipediassa ja suomalaisten bookcrossaajien omalla forumilla.

Sain kirjan Kierrätystehtaalle toimitettavaksi ja söin sen häpeämättömästi kuormasta, minkä Ametisti ehkä saattoi arvatakin kieleni lipsahduksesta kirjakasseja vastaanottaessani. Meille muurattiin uuni viime kesänä, ja muutenkin olen aikonut lukea tämän kun saan käsiini. Toivottavasti lukeminen vie lyhyemmän ajan kuin uunin valmistuminen, joka venyi toukokuulta elokuulle arkisin toista työmaata tehneen muurarin takia.

Kiitos kirjasta!

Lukemiseen ei loppujen lopuksi kulunut kovin kauan, merkinnän tekeminen vain jäi.

En muista aiemmin juuri lukeneeni Hyryn teoksia tai ainakaan vaikuttuneeni niistä. Siksi oli mukava huomata, että viihdyin hyvin. 400-sivua rakentamisen ja jahkailun kuvausta tuntui minusta mielekkäältä. Tylsää ei ollut ollenkaan. Jahkailujaksoissa epäilin välillä päähenkilön taitoja, kun ei ole omaa kokemusta rakennustöistä, mutta mitään katastrofia ei tullutkaan. Valmiin uunin lämmittäminen, taikinanteko, ruisleivän leipominen ja paistaminen oli hieno loppunousu. Viehätyn vanhojen työtapojen ja prosessien yksityiskohtaisista kuvauksista. Kaikenkärsivä naapuri oli hauska, samoin talkooväki.

Lähtee Tarnalle Tampereelle OBCZ Pilkun synttäripalkintona.

Matkalla Tarnalle.

Kirjakko nouti kirjan kotiovelta ennen lähtöään Tampereelle. Kiitos kuriirille!

Kiitos, oofiri. Kiitokset myös kirjaa eteenpäin kuljettaneille Kirjakolle ja Paminalle.
Hyryä en muista minäkään ennen lukeneeni, mutta jostain syystä tämä kirja kiinnostaa. Mikäs ihme se onkaan; jo nyt tämä uuni lämmittää mieltä.

—Ne ovat minulle tuttuja paikkoja, Hannu rupesi selittämään.
— No miten niin, kysyin.
— No kun olimme Kaukon kanssa koulussa, ja kun oli joku sopiva aika, lupapäivä tai lauantaina kun koulu loppui, lähdimme linja-autolla Pirttimaahan.
Tosiaan, mietin, pojathan olivat täällä koulussa, samassa koulussa kuin minä olin muutamaa vuotta aikaisemmin.
— Tosiaan, sanoin, — tehän olitte koulussa täällä silloin.
Sivun 6 näyte kertoo paljon tekstistä. Tahti on rauhallinen ja kuvaus, varsinkin sitten kun päästään itse asiaan eli uuniin, yksityiskohtaista ja välillä suorastaan pikkutarkkaa. Ja se on kuulkaa IHANAA.
En voinut olla tarttumatta kirjaan lukumielessä kohta sen saatuani. Siinä tein oikein: Hyryn tyyli rauhoittaa mieltä, Uunista tulee levollinen olo.
Pitkästyttävä kirja ei ollut hetkeäkään. Ja vaikka siinä onkin viitisenkymmentä sivua enemmän kuin yleensä pidän romaanissa suotavana, tätä kirjaa en olisi lyhentänyt pilkullakaan. Vaihtelevuuttakin tekstistä löytyy. Ruotsin-reissulla, jolla tutustutaan kirkkoihin ja niiden urkuihin samalla pieteetillä kuin uunintekoon, Pietarista löytyy ihan uusia puolia. Hän on se jokaisen bussiretkueen pakollinen kiva häirikkö, joka heittelee kommentteja matkanjohtajan ja oppaan puheisiin, kyselee paljon ja vaatii välillä mikrofonin itselleen. Pietari, jonka keskustelut vaimon kanssa ovat hyvinkin harva- ja lyhytsanaisia. Niukkapuheisuudesta huolimatta Hannan ja Pietarin suhde toimii muuten hyvin; näkee selvästi, että puolisot todella välittävät toisistaan. Eikä kai vuosikymmeniä yhdessä eläneen parin tarvitsekaan joutavia jutustella, kommunikaatio kun pelaa muutenkin. Nautin suunnattomasti mm. seuraavaa dialogia lukiessani:
— Kävisinkö nyt katselemassa hilloja, Pietari sanoi.
— Kävisit.
— Olisinko niin tarmokas.
— Olisit.
Mutkatonta ja toimivaa. Kovin pitkiä repliikkejä ei kirjassa ole muutenkaan, ja jännittävää kyllä juuri se lienee yksi tekstin tuoman rauhan tekijöistä. Välttämätön poikkeus on Tapanin talkoilu muuraushommissa Ruotsin-reissun jälkeen. Pitkälti juuri Tapanin normaalia pidemmät puheet vievät tekstin väliaikaisesti isommalle vaihteelle, luulen. Hyvä niin.
Kaiken kaikkiaan ihmissuhteet on kirjassa kuvattu hyvin luonteviksi ja luontevasti. Nautin suunnattomasti esimerkiksi Pietarin ja lastenlasten yhdessäolosta.
Kahta asiaa jäin miettimään. Ensinnäkin kerronnallista ratkaisua: miksi Uunissa tarvitaan sekä kaikkitietävä että aina silloin tällöin ääneen pääsevä minäkertoja? Tyyli ei kertojan vaihtuessa nähdäkseni muutu, ja kaikkitietävä kertoja joka tapauksessa tietää päähenkilön ajatuksia myöten kaiken. En millään keksinyt perusteita Hyryn ratkaisuun. (Ellei hän sitten ole ensin kirjoittanut tai aikonut kirjoittaa koko kirjan minämuodossa ja unohtanut myöhemmin vaihtaa muutaman luvun kertojan toiseksi. Ei kai sentään.) Toiseksi minua jäi vaivaamaan yksi sana. 'Vuoliainen' löytyi sanakirjoista (”kattoa, lattiaa tms. kannattava tukipuu”), mutta mikä kumma on kinuri?
Muuraukseen pitää jättää yhdeksän tuuman levyinen aukko, ja sitten kolme varvia korkea ja kahdeksan tuumaa syvä. Semmoinen syvennys oli siinä malliuunissakin. Siihen saattaa sitten panna lyhdyn tai lyhyen kynttilän tai kinurin tai vaikka herätyskellon.
Seuraavalla sivulla puhutaan vielä kinurisyvennyksestä, mutta sanan merkitys ei avautunut minulle silloinkaan. Etsin sanaa vähintään neljästä tai viidestä suomen sanakirjasta, mutta niille se näyttää olevan yhtä tuntematon kuin minulle. Onko kyseessä murresana (pohjalaista?) vai ammattitermi (vaikka eihän Pietari mikään ammattimainen uunimuurari ole)? Jos joku tietää, olen vastauksesta todella kiitollinen. Sana vaivaa minua. Enkä voi nähdä siitä untakaan, kun en tiedä mitä se tarkoittaa. ;-)

Suurimman vaikutuksen minuun teki loppujen lopuksi se, minne teksti vei minut. Pietari suunnitteli ja muurasi uunia, mutta sitähän minä en nähnyt, vaikka muuraushommiakin muistelen joskus katselleeni. Matkasin ajassa vuosikymmeniä taaksepäin, ajat sitten kuolleiden ihmisten luo:
Olen Kuljun Asemakylässä, isovanhempieni talossa. Ulkoeteisestä nousen portaat yläkertaan, avaan ensimmäisen oven oikealla ja astun sisään vaijan, äidinisän, verstaaseen. Vaija on kirvesmies ja taitava puuseppä. Siellä hän seisoo, ison höyläyspenkkinsä ääressä. Lastut lentelevät ja kahisevat, kun istahdan nurkkaan seuraamaan hänen työskentelyään. Puu tuoksuu. Ikkunalaudalla on Työmies-aski ja sen takakannessa taas yksi timperikynällä piirretty kuva, suunnitelma jostain työstä. Ehkä se on kerrossänky nukeilleni, ehkä veljeni ja minun kirjoituspöydät tai jotain Innasmäkeen, kesämökillemme: leikkimökki, pirtinpöytä, hirsisauna... Vaija osaa ja tekee mitä vain. Hän suhtautuu työhön kuin työhön samalla pieteetillä kuin Pietari. Heitä yhdistää myös aina mukana seuraava punainen litteä timperikynä. Kynän ja holkkitupakan (Työmiestä tai Saimaata) lisäksi Vaijaan liittyy tietysti erottamattomasti ruskea tupakanholkki. Ja moni muukin asia.
Saunassa. Isovanhempieni kellarisaunan hämärässä. Kakslauttasen varrella Saariselällä, Hämeen Partiopoikien retkeilykeskuksen ns. Pikkusaunassa. Vaija oli rakentamassa Lapinhämettäkin. Oman kesämökin saunassa Innasjärven rannalla Sahalahdella. Laineet liplattavat, vihta tuoksuu. Se tuoksuu.
Oikein odotin uunin valmistumista. Toivoin että päästäisiin leipomishommiin ja leivänpaistoon. Lopussa lykästi. Hyry vei minut taas Kuljuun:
On lauantai. Olen mummon ja vaijan keittiössä. Siellä on lämmin, sillä mummo on leiponut tavanomaisen lauantaiannoksensa karjalanpiirakoita, hiivaleipää ja pyöreitä perunapiirakoita, lemppareitani. Kukaan ei tee niin hyvää perunapiirakkaa kuin mummo. Olen oppinut häneltä, miten leivän kypsyys todetaan koputtamalla sen pohjaan. Vuosikymmeniä myöhemmin opetan taidon äidilleni. Leivän tuoksuun sekoittuu kahvin tuoksu; minä saan jauhaa pavut seinään kiinnitetyllä myllyllä. Hymyilen hiljaa itsekseni lieden yläpuolella heiluville teepusseille; säästäväinen mummo käyttää ne kahteen kertaan. Vaija tulee alas ja istuu vakipaikalleen, matalalle jakkaralle keittiökaapiston eteen. Hän juttelee pöydän ääressä istujien kanssa eikä kuule mummon marmatusta. Vaijalla on selektiivinen kuulo. Ja rauha säilyy.
Olen minä ennenkin irtautunut lukukokemuksesta. Esimerkiksi Eeva Joenpellon Lohja-trilogiaa en joskus 70-luvulla tuntenut lukevani, vaikka kirjaa pitelinkin. Minä kuulin sen, vaikken uusmaalaista taidakaan. Muutamia muitakin kirjoja olen kuullut, ja aika usein näen kirjan henkilöt ja tapahtumat edessäni. Joskus se voi olla häiritsevääkin, kun kirjan filmiversion (mielestäni vääränoloiset) tähdet lähtevät seikkailemaan kirjan sivuilla. Mutta ensimmäistä kertaa teksti vei minut ulos itsestään, aivan muille paikoille. Ja ensimmäistä kertaa tunsin tuoksut. Hyryn teksti vetoaa aisteihin ja tekee sen yllättävällä tavalla.

Antti Hyryn Uuni on upea kirja, ja kirjailija Finlandiansa ansainnut. Minulle se on vielä enemmän.
On olemassa sana, jota en turhaan viljele, mutta nyt on sen paikka. Uuni tuotti minulle monin verroin enemmän kuin hyvän lukukokemuksen; se antoi minulle uskomattoman hienon lukuelämyksen. Valtavasti kiitoksia teille, oofiri ja Ametisti, että raatsitte päästää tämän helmen käsistänne ja laittaa sen kiertoon! Minä puolestani yritän löytää sille arvoisensa lukijan.

***
Lisäys 23.6.14. (Minun on moneen kertaan pitänyt laittaa tämä tänne mutten ole saanut aikaiseksi. Nyt tulin sattumoisin tutkimaan tätä päiväkirjaa ja muistin oman kinuri-ihmettelyni.) Kinuriongelman ratkaisi nimittäin ruzena, mistä hänelle iso kiitos. Hänpä ymmärsi kysyä kirjastonhoitajalta ja sai seuraavanlaisen vastauksen:

Suomen murteiden sanakirjan mukaan "kinuri" on pieni lasiton öljylamppu tai kitupiikki. Sanan käyttöä on merkitty ylös mm. Kuivaniemellä, missä Antti Hyry on syntynyt. Kitupiikki on myös yksinkertainen, lasiton öljylamppu, tuikkulamppu tai tuiju.
Lähde:
Suomen murteiden sanakirja (SKS, 2003)
Kiitos, ruzena & kirjastonhoitaja!

Kemppu lupasi kuriroida Uunin lukutuolille, lukutuoli taas halonhakkaajalle, joka odottaa Arvaa mitä luen -palkinnokseen hitaita lukutuokioita uunin muurauksen parissa. Kuriireille kiitokset, halonhakkaajalle nautinnollisia lukuhetkiä, jokaiselle hyvää joulua, onnellista uutta vuotta ja ylipäätään kaikkea mahdollista miellyttävää.

Sain kirjan tänään lukutuolilta Kuopion tapaamisessa. Kiitos Tarna, kiitos kuriirit, kiitos edelliset lukijat, jotka olette laittaneet kirjan eteenpäin. Ja oikein hyvää uutta vuotta kaikille!

Luin kirjan aika lailla samantien, kun olin sen saanut. Kirja herätti paljon ajatuksia ja kirjoitin niitä ylös, mutta en saanut kasattua niitä siihen muotoon, kun olisin halunnut. Nyt kun päätin palata asiaan, mietin etukäteen, että mikä siinä journalin kirjoittamisessa oikeastaan oli niin vaikeaa, että homma jäi kesken. Ja yksi tekijä oli ainakin se, että kirja herätti tunteita, joita en osannut nimetä ja kirjoittaminen tyssäsi sitten siihen.

Esimerkiksi se, etteivät Pietari ja Hanna puhuneet paljon keskenään. Mitä tunteita se minussa herätti? Ärtymystä. Hämmennystä. Sääliä. Kun mietin asiaa tarkemmin, niin ehkä lähinnä surullisuutta, etteivät ihmiset osaa olla aidosti vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Eihän siihen välttämättä puhetta tarvita, mutta minulle ei jäänyt sellaista kuvaa, että Pietari ja Hanna olisivat oikeasti olleet lähellä toisiaan. Vuorosanat menevät tietyn kaavan mukaan. Hanna tarjoilee iänikuista marjasoppaansa. Nalkuttaa välillä. Esim. kun Pietari on menossa rautakauppaan, sanoo Hanna: 'Taas. Eikö niitä voi kerralla ostaa.’ Ja nurmikoleikkuu.

Tarna taas on tulkinnut Pietarin ja Hannan suhteen ihan toisin. Mietin sitäkin, että olenko lukenut rivien välistä ihan väärin. Toisaalta, eikö hyvän tekstin ominaisuutena voi olla sekin, että sitä voi tulkita hyvin monella tapaa. Se vaan mietityttää, etten mielestäni ole taipuvainen tulkitsemaan asioita mitenkään erityisen negatiiviseen suuntaan. Mutta tällä kertaa meni näin.

Jotenkin kaikki muutkin ihmissuhteet, lapset, lapsenlapset, uskonnollinen yhteisö, jäivät jotenkin ulkokohtaisiksi minun mielestäni.

Mutta herätti kirja todella paljon muunkin tyyppisiä ajatuksia. Uuninmuurauskohdat veivät välillä hyvin rauhalliseen ja harmoniseen tunnelmaan. Samoja vaiheita toistetaan yhä uudestaan, mieli saa vaeltaa vapaasti. On isoja ajatuksia ja pieniä ajatuksia. Älyttömiä ja oivaltavia. Ja vaikea on olla ajattelematta uunin muurausta symbolisesti. Sellaistahan se elämäkin on, toistetaan enimmäkseen samoja asioita päivästä toiseen. Kunnes elämä päättyy. Ja oliko siinä tekemisessä sitten jotain järkeä? Uuni valmistui, mutta olisihan sen voinut alunperin jättää tekemättäkin. Onko oleellista päämäärä vai tekeminen? Pitääkö minkään edes olla oleellista. Onnistuin siis välillä kirjan takia saamaan omat ajatukseni aika lailla mukavasti solmuun, vailla päätä ja häntää. Mutta siis nimenomaan mukavasti solmuun.

Ja rauhoittavaa oli myös esineiden ja työvaiheiden tarkka kuvaus. Ei otettu esille ylipäätään työkaluja, vaan tarkkaan lueteltiin mitä ’ristipäämeisselin, sivuleikkurit, morapuukon...’. Ja tästä tyylistä pidin, vaikken olekaan mitenkään kiinnostunut työkaluista tai esim. muurauksen teknisistä yksityiskohdista.

Muutamissa paikoissa muurauskohdat ahdistivat. Valtavan iso urakka, jossa pitää ottaa loputon määrä toisiinsa vaikuttavia yksityiskohtia huomioon. En ainakaan huomannut, että kirjassa olisi selitetty miten Pietari uunintekotaidot oli saanut. Vai ihanko järkeilemällä päätyi toimivaan lopputulokseen? Itselle olisi ihan mahdoton tuollainen työ, missä pitää hahmottaa monta juttua ja vasta lopussa selviää, toimiiko systeemi alkuunkaan. Ahdistavuus ei kuitenkaan tullut siitä, että kuvitteli itsensä siihen tekijäksi, vaan joistain Pietarin kommenteista. Töiden aloittaminen oli usein vastahakoista, tekemisen epävarmuus oli ehkä enemmän rivien välissä, mutta sitä oli ehkä vaan paikoitellen. Suuria tunteitahan tässä ei ollut, joten tasaisen olemisen tulkitsi kyllä helposti tyytyväisyydeksi, ehkä jopa onnellisuudeksi.

Välillä mietti, mikä kaikki tekeminen oli sellaista, mitä kirjan henkilöt halusivat tehdä ja mikä oli sellaista, mikä vain tuntui, että kuuluu tehdä. Vai tuleeko onni siitä, että ylipäätään tekee jotain? Jokainen itselleen sopivalla tahdilla. Mutta välillä vähän ärsytti, kun Pietari suhtautui vapaaehtoisiin tekemisiinsä niin kovalla sisäisellä jupinalla, että teki mieli huutaa kirjaan Pietarille ’Jätä sitten tekemättä!’

Paljon muutakin tuli mieleen, mutta ehkä tässä olivat ne päällimmäisenä mielessä olleet. Voi olla, että palaan vielä kommentoimaan myöhemminkin :)

Tämä kirja tarttui mukaani Kuopion BC-tapaamisesta ihan siitä syystä, että olen joskus aiemmin lukenut Tarnan päiväkirjamerkinnän, se jäi mieleen. Olen muutaman kerran kirjaa hiplannut ja suhtautunut siihen epäluuloisesti. Halonhakkaaja taisi suositella pienellä varauksella, mutta kiinnostus kuitenkin heräsi...
Kiitos kirjasta ja miittiseurasta, halonhakkaaja!

Uutinen Antti Hyryn kuolemasta 4.6.2016 sai minut muistamaan, että tämä kirja on ollut luvattoman kauan lukupinossani ja päätin ottaa sen luettavaksi.

Valitettavasti tämä ei ollut kyllä lainkaan minun juttuni. Luin moneen kertaan Tarnan edelläolevan päiväkirjamerkinnän ja naurahdin, kun olin kokenut kaiken suurin piirtein vastakohtaisesti. Minusta kirja oli tylsä ja yksityiskohtaisessa kerronnassaan varsin pitkästyttävä. En kerta kaikkiaan jaksanut innostua teknisten asioiden tai ympäristön jahkailevasta kuvauksesta, enkä pitänyt ihmisten keskinäisestä, töksähtelevästä kommunikoinnista, joka oli jotenkin kuivahtaneen köyhää. Halonhakkaajan tavoin koin, etteivät Pietari ja Hanna olleet aidossa vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Jäin miettimään, olisiko ihmisten keskinäinen oleminen tuntunut vieraalta omien savolaisten juurieni takia - siellä näin yksisanainen keskinäinen puhe kuvastaisi hyvin negatiivista suhdetta, yleensä puhetta höystetään enemmän, jos toisesta pitää?!

Finlandia-palkinto olisi minun mielestäni voinut jäädä antamatta tälle kirjalle, mutta mielenkiintoinen lukukokemus tästä tuli sen ansiosta, että huomaa, kuinka erilaisen elämyksen sama teksti voi tarjota eri lukijoille. Hyryltä en ole lukenut mitään muuta aiemmin, ja luulen, että minun täytyy tasata tunteitani ennen kuin annan jollekin toiselle teokselleen mahdollisuuden :)

Tämä on painonsa ja paksuutensa vuoksi 'rajoilla' oleva kirja postitettavaksi, mutta ujutan sen aukitaitettuna Helposti-kuoreen ja kokeilen onneani :) Mielenkiinnolla odotan jatkokommentteja kirjasta, seuraava lukija on Anuliini1975. Hippa!

KTMC 2016 # 41

Oikein paljon kiitoksia tästä toivekirjasta. En kyllä tiijä yhtään, miksi tämä on tullut toivelistalle. Hämärä mielikuva on, että kun tässä rakennetaan leivinuunia, tietääkseni, niin sen yhden sanan takia olen toivonut tätä ja nyt kirja on turvallisesti luonani. Kiitos ihanasta kissa kutoo-kortista ja vieläpä kaunista teippiä kuoresta lähti muistoksi ja kirjanmerkiksi :)

saatavilla oleviin.

Hyvää matkaa kirjalle ja mukavia lukuhetkiä löytäjälle.