Valokuvat: Marja Baumgartner. WSOY, Porvoo 1992. Sidottu, 228 sivua.

Metson poistokirja

Takakansi:
Suomalaisnainen Irakissa etsimässä lapsuutensa satujen tätä päivää. Kokeneen arabimaiden-kävijän hieno matkakirja vie lukijansa Irakin muinaisten nähtävyyksien äärelle, Bagdadin auringonpaahteisille kaduille ja basaareihin, jesidien heimon vanhoille asuinsijoille. Tuhannesti poltettuun maahan, jossa Saddamin varjo seuraa jokaista askelta.

Huoh. Olen kirjoittanut tätä merkintää päivätolkulla ja repinyt tekstini auki vähintään kahdesti: liian pitkää ja yksityiskohtaista. Jospa kolmannella kerralla onnistuisin edes jotenkuten.
Enimmäkseen pidin kirjasta; teksti on helppolukuista, kerronta mukavaa ja kuvat aika kivoja. Se kuitenkin tarjosi myös aika lailla pientä narinan aihetta. Enkä minä olisi minä, jos malttaisin olla mölisemättä.
Ärsyynnyin ensinnäkin siitä, ettei Baumgartner välitä selittää, miksi hän tarkkaan ottaen on Irakissa, mitä hän on siellä tekemässä. Hänen kiinnostuksensa maata ja sen historiaa sekä rakkautensa sen ihmisiä ja yleensäkin arabeja, kurdeja jne. kohtaan käy kyllä selväksi. Hän on maassa turistina ja matkustaa yksin. Pikku hiljaa jopa minulle alkoi sitten valjeta, että edellisellä Irakin-matkallaan hän on ilmeisesti ollut ties minkä median edustajana. Hän lienee freelance-toimittaja. Yhteenkään hänen kirjoittamaansa artikkeliin en muista googlaillessani törmänneeni, joten ehkä hän on tehnyt töitä lähinnä radiolle ja/tai televisiolle. Hyvä hän tuntuu suustaan ainakin olevan; turisti pääsee jopa sotilasalueelle, ja sotilaat vielä kilpailevat siitä, kuka saa lähteä hänen oppaakseen.
Kertomus alkaa tunnelmallisella kuvalla Laleshin jesidiyhteisöstä. Luin heistä kiinnostuneena, mutta saatuani kirjan loppuun jouduin myöntämään, etten ollut viisastunut juuri lainkaan. Ulkoasianministeriön maatiedosto kertoo kattavammin joskin kieltämättä kuivemmin niin jesideistä kuin monesta muustakin Irakiin liittyvästä ilmiöstä . Se auttoi myös ymmärtämään kirjassa kuvattuja tapahtumia ja asenteita paremmin kuin mihin kirjailija antaa eväät. (Tunnustus: täydensin lauseen jälkikäteen, eikä minulla ole aavistustakaan siitä, mitä alun perin halusin sanoa.)
Sveitsinsuomalainen Baumgartner on säilyttänyt suomensa kiitettävästi. Joissain kohdin jäin kyllä ihmettelemään, johtuiko esiteinimäinen näsäviisaus (alaston komentaja) tai muu töksäytys (Bassam salaisessa poliisissa) horjuvasta kielitajusta tai omituisesta huumorintajusta — vai olisko sittenkin kyse fiktiosta, kuvitelluista matkamuistoista. Toistuva muiden länsituristien ja bisnesmatkailijoiden passiivisuutta koskeva valittelu alkoi jo ottaa kupoliin. Kerta olisi riittänyt, loppujen kohdalla olisi kustannustoimittajan sietänyt heiluttaa punakynää.
Stilisointia olisi sietänyt harjoittaa muuallakin. Baumgartnerin tapa hypellä reissusta toiseen hämmensi ainakin tätä lukijaa. Välillä jouduin plaraamaan jo lukemaani käsittääkseni, mistä matkasta nyt olikaan puhe. Jostain syystä kirjailija ei välitä sijoittaa Irakissa käyntejään ajallisesti. Edes sitä matkaa, josta kirja pääasiallisesti kertoo, hän ei ajoita muuten kuin puhumalla Irakin hyökkäyksestä Kuwaitiin ja sitä seuranneesta sodasta. Ihmisen — tai ainakin minun — muisti on lyhyt; piti oikein pysähtyä miettimään. Persianlahden sotahan siitä alkoi, joten Baumgartner lähti Laleshista elokuun 1990 alkupäivinä. Tuoreen kirjan lukijalle se varmaankin on ollut selvää, mutta noista päivistä on kulunut jo yli 20 vuotta, ja sillä seudulla on sodittu myös sittemmin.
Kirjan rakenne, eri matkojen välillä pompottelu ei siis tyydyttänyt. Olisin luultavasti kuitenkin malttanut olla valittamatta, ellei tekijä olisi äitynyt sekoilemaan muutenkin. Aikaisemmalla reissullaan hän oli sopinut salaisen tapaamisen hotellihuoneessaan Mosulissa Talalin kanssa. Kun lukija ei aikaisemmin ole kuullut Talalista mitään, kirjailija luonnollisesti esittelee tämän: Talal on kurdi, jolla on jalassaan ruskeat pantol-housut ja virkatut kurditossut. Sitten iskee epäilys: entä jos se ei riitäkään? Ei kun jatkamaan:
On vähän vaikea selittää kuka Talal on.
Hän on Hassanin veli. Hassan taas on Alin ystävä, joka on muuttanut Saksaan. Talalkin tuntee Alin, mutta ei niin hyvin kuin Hassan. Minä tunsin Hassanin ennen kuin Alin tai ketään muita kurdeja tai jesidejä. Aliin tutustuin Shukrian kautta, eikä sillä ollut mitään tekemistä Hassanin tai Talalin kanssa; tosin meidän oli helpompi ystävystyä, kun totesimme molemmat tuntevamme Hassanin.
Kun Talal tuolloin seisoi ovellani, en tiennyt Alin olemassaolosta vielä mitään. Tutustuin häneen vasta seuraavalla Irakin-matkallani.
Siis minkä täytisen takia tuota piti selostella? Etenkään kun millään ei ole mitään tekemistä minkään muun kanssa? Ja ennen kaikkea: mikä ihmeen kustannustoimittaja katsoo tuota sormiensa välitse? Kolme täysin turhaa kappaletta, jotka korkeintaan pistävät lukijaparan pään pyörälle. Enkä muista Baumgartnerin maininneen esimerkiksi sitä, miten ja miksi hän pääsi asumaan jesidiyhteisöön. Se tieto olisi kyllä kiinnostanut.
Mutta sittenkin: ei Satujen ja Saddamin maassa vallan huono kirja ole. Kyllä se kiinnosti vaikka väliin aika lailla ärsyttikin.
Seuraavaksi kirja suuntaa Helsinkiin. Toivottavasti se löytää minua pitkäpinnaisemman lukijan.

Tälläkin vapautuksella osallistun mm. katrinat:n bring poetry to the world 2011 -haasteeseen. Niinpä tuikkaan kirjan väliin runollisen kirjanmerkin. Nyt on kyse ikisuosikistani Aale Tynnistä.

LASINEN VUORI

Valhetta, valhetta, valhetta on
kaikki laulut maan.
Miksikä vuoren lasisen
tänään muistinkaan?
Jyrkkiä, helliä kasvojas
hetken katselen.
Silmiini hiljaa kohoaa
vuori lasinen.

Katso minua hetkinen,
katso, katsohan.
Näetkö vuoren lasisen,
näetkö prinsessan?
Satua ilma kipunoi,
satua hohtaa maa.
Ylitse vuoren lasisen
poika ratsastaa.

Anna minulle ruusu tuo,
anna, annahan.
Pojan on vietävä kukkanen
käteen prinsessan.
Ylitse vuoren lasisen
poika ratsastaa —
entäpä ellet löydäkään
sieltä prinsessaa?

Valhetta, valhetta, valhetta on
kaikki laulut maan.
Entäpä ellei prinsessaa
koskaan ollutkaan?
Entä on köyhä tyttö vain,
silmissä kyyneleet?
Entäpä, entäpä turhaa on
kaikki, minkä teet?

Valhetta, valhetta, valhetta on
kaikki laulut maan.
Valhetta, valhetta, vain ne on —
mutta ne lauletaan.
Itsekin laulan, vaikka en
usko sanaakaan.

Kiitoksia kivasta perjantaipaketista, Tarna! Tämä lukija ei ole kuulu kärsivällisyydestään, mutta maantiedon tuntemus on samaa luokkaa kuin Helene Hannfilla, joka kertoi yliopiston stipendikokeessa väittäneensä tyhjällä kartalla olevaa Tyyntä valtamerta Afrikaksi, joten en edes kuvittele pysyväni kartalla maantieteellisesti enkä historiallisesti. Jos tarina on muuten hyvä, niin ei haittaa. Yritän päästä lukemaan pian.

Ensin ajattelin, että jätän kirjan kesken. Tarinan kertoja esitteli myrjaadi henkilöä, joiden luulin olevan tarinan seuraamisen kannalta jotenkin tärkeitä ja joiden nimiä yritin kuumeisesti painaa päähäni. Hän itse asiassa puhui heistä siihen malliin, että minunkin melkein pitäisi jo tuntea heidät. Tai ainakin heimot, seudut ja uskontokunnat, joita he edustavat. Kertoja ei nimittäin pahemmin selitellyt. Ei myöskään sitä, miksi hän itse seikkaili Irakissa. Uteliaana ihmisenä haluaisin tietää kenen seurassa nojatuolimatkustan ja miksi. Hän oli käynyt tuolla suunnalla usein, mutta oliko kaikki tosiaan jonkun lapsena luetun Avara maailma -kirjan syytä tai ansiota?
Sekavan alun jälkeen kirja alkoi jotenkin päästä järjestykseen, joku punainen lanka löytyi ja vähän jo kerrottiin syitä ja selityksiä ihmiskohtaloille. Sokean Abu Saidin, Tolstoin ja Dostojevskin ystävän tarina liikutti. Shukrian ja Alin karkaaminen sukunsa luota epäsovinnaisen avioliiton ja verikoston vuoksi tuntui täysin barbaariselta, mutta näistä kohtaloistahan on saanut lukea jopa Ruotsin maahanmuuttajien keskuudessa. Ibrahamin silvotuksi tuleminen tuntui todella pahalta ja vahvisti vain käsitystäni siitä, että niin suurta rahamäärää ei olekaan, joka saisi minut matkustamaan tuolle maapallon laidalle. Ihan turha selittää, että vain sanomalla, että kotona on mies ja lapset, saa eurooppalainen yksin matkustava nainen kulkea aivan rauhassa ja huolta vailla.
On myös varsin selvää, että vihan kierteen katkaisu ei onnistu minun elinkikäni aikana, niin paljon on lastia kyydissä ja kouluja käymättömiä tai niissä aivopestyjä ihmisiä toisiaan vastaan yllytettävissä. Itse asiassa on ihme, ettei pommi-iskuja ole nykyistä enempää, kun tietää olot missä ihmiset ovat eläneet. Eivät ne varmasti helpommiksi ole muuttuneet tämän nykyisen sodan kuluessa.
Kertojan kohtaama vieraanvaraisuus tuli minulle, vanhalle pessimistille, yllätyksenä. Ihmettelemään jäin sitä, miten salainen poliisi toisaalta valvoi häntä välillä innolla, mutta jätti kuitenkin rauhaan ihmiset, joiden kanssa hän oli säännöllisesti tekemisissä. Itäinen naapurimme voimiensa päivinä kävi vähintään hieman haastattelemassa ja pelottelemassa asukkaitaan, joilla oli länsimaisia yhteyksiä.
Vieläköhän Marja Baumgartner on jatkanut reppumatkojaan Lähi-Idässä?
Edit: Nipottajan kommentti meinasi unohtua: Eihän "ilman seksuaalisuutta" tapahtuva lisääntyminen ole androgyyneistä peräisin. Jesidien Aatami on ilmeisesti ollut kaksineuvoinen.

Napattu mukaan miitistä!

Osallistun kirjalla Erilaiset kulttuurit -haasteeseen. Muuten en ehkä olisi jaksanut lukea tätä sekavaa kirjaa loppuun. Oli kyllä mielenkiintoista päästä kurkkaamaan irakilaiseen elämään, vaikkakin näin länsimaisen turistin näkökulmasta.

Minua myös häiritsi kirjan sekavuus. Alussa tuntui kuin olisin lähtenyt lukemaan kirjaa keskeltä, sillä tuntui, että minun odotettiin tuntevan nämä henkilöt monien nimien takana. Jotenkin tuntui myös, että kirjoittaja on kirjoittanut tämän lähinnä muistelmaksi itselleen, kun ei välitä yhtään esitellä hahmoja tai matkansa tarkoitusta lukijalle. Myös poukkoilut eri matkojen välillä häiritsi.
Loppujen lopuksi luin kyllä kirjaa ihan mielenkiinnolla ja tarinakin selkeytyi. Minuakin häiritsi kirjoittajan toistelu muiden turistien passiivisuudesta. Vähemmälläkin olisi tullut selväksi, että kirjoittaja on omasta mielestään fiksumpi kuin muut siellä olevat länsimaalaiset.

Jätetty hyllyyn etsimään uutta lukijaa!