Takakansi:
Harry Potterin ankea kesäloma Dursleyn perheen luona päättyy vauhdikkaasti, kun noitakoulusta tutut Weasleyn veljekset hakevat hänet pois lentävällä Anglialla. Ensimmäistä kertaa elämässään Harry pääsee tutustumaan oikeaan velhoperheeseen, jossa loihditaan ruokaa, luetaan eläviä taikakirjoja ja kitketään puutarhasta menninkäisiä.

Sekopäinen Dobby-tonttu on varoittanut Harrya palaamasta takaisin Tylypahkan velhojen ja noitien kouluun, mutta mikään ei saisi Harrya jäämään pois. Toinen lukuvuosi ei kuitenkaan ala Harryn ja Ron Weasleyn osalta aivan suunnitelmien mukaan. Jostain merkillisestä syystä he eivät pääse Tylypahkan pikajunan kyytiin. Kun he lopulta saapuvat kouluun, on vastaanotto kirjaimellisesti murskava. Ja pian koulussa alkaa tapahtua kummia. Miksi Harry kuulee pelottavia ääniä, joita muut eivät kuule?
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Helppolukuinen kirja, joka tempaa mukaansa. Jossain kohdin meno käy yllättävänkin jännäksi ja kirjan haluaa vain lukea äkkiä loppuun, jotta tietää miten kaikki päättyy. Omasta mielestäni ei vain lasten/nuorten kirja. Tempaa mukaansa myös vanhemman lukijan. :)

Tuon kirjan Tarnalle tämän päivän miittiin. Mukavia lukuhetkiä! :)

Kiitos, pikkumyy! Kiva että pääsit eiliseen miittiin (vieläpä kahdesti :)), ja kaiken kukkuraksi minä sain Harry Potteria! Siitä se yhden sivistyksessäni ammottavan aukon paikkaus alkaa — joskus hamassa tulevaisuudessa. Ensin pitää tietysti päästä oikeaan Potter-fiilikseen, sitten hakea ykkösosa Metsosta, lukea se ja vasta sen jälkeen tarttua tähän Potter kakkoseen. Mutta hyväähän kannattaa kuulemma odottaa.

Ykkösosan alussa ensimmäinen ajatukseni oli Dickensin Oliver Twistin modernisoitu versio. Velhomaailman ihmeet toivat sitten mieleen muita brittikirjallisuuden klassikoita: Tolkienin Sormusten herra, Lewisin Narnia ja Carrollin Liisa nyt ainakin. Rowlingin kirjoitustyyli on vain kepeämpi, mikä tekee Potterista esikuviaan helpompilukuisemman. Kirjailija näyttää valitettavasti myös seuraavan juonenkehittelyssään tiettyjä hömppäviihteen konventioita; jo ensimmäisessä osassa aloin uumoilla sarjan loppua — enkä nyt todellakaan viittaa hyvän ja pahan taisteluun. No, aika näyttää, erehdynkö.
Ykkösosassa (Harry Potter ja viisasten kivi) mielestäni parasta olivat huispausottelut. Samoin tässä kakkosessa. Tähän osaan kirjailija on Gilderoy Lockhartin myötä onnistunut ujuttamaan myös kipeästi kaipaamaani huumoria. Onneksi. Se tekee samalla Mika Launiksen kannesta pikkuisen siedettävämmän kuin sarjan muissa osissa. Karikatyyrimäinen piirrostyyli kun muistuttaa sarjakuvia ja antaa lukijalle luvan odottaa humoristista tekstiä. Enimmäkseen tosin turhaan, mutta Salaisuuksien kammiossa on oikeasti välillä vähän hauskaakin.
Niin sarjan ensimmäisessä kuin toisessakin osassa minua ärsytti tekstin herättämien ja vastaamatta jättämien kysymysten määrä. Ehkä se sitten kuuluu osana lukijaan koukuttavaan tyyliin; tunnustan ihan huomaamattani nielaisseeni tekstin mukana aika pätkän sitä koukkuakin. Kuitenkaan en totta puhuen mitenkään hurjan ihastunut Pottereihin ole. En ainakaan vielä..Mutta eihän sitä tiedä, miten ämmän tässä vielä käy...
Kiitos kirjasta ja lukuohjeesta, pikkumyy!

Miittiin.

Miitistä otin nappasin hyllyyn otettavaksi.

Oman hyllyn kokoelma täydentyi tässä hiljattain rekkaamattomalla kappaleella, joten tämän vuoro on nyt lähteä eteenpäin. Lukuiloa löytäjälle!

Kirja jäi naulakoiden luo pöydälle. Lukuiloa!