Suden kunnia
4 journalers for this copy...
WSOY, 1962,kovakant., 163s.
Olen tykännyt kovasti muista lukemistani Hämäläisen kirjoista, mutta aihepiirinsä vuoksi tämä historiallinen romaani oli raskas ja vaikeaselkoinen lukukokemus. Kirja kertoo juutalaissyntyisestä roomalaisupseerista Simon Accolaisesta ja hänen ristiriidoistaan liittyen juutalaisten nousuun Rooman sortoa vastaan. Ei ihan minun juttuni, vaikka Helvi Hämäläisen taidokas kielenkäyttö tulee esille tässäkin kirjassa.
Varaan vapautettavaksi Eläin kirjan nimessä -haasteen osana.
EDIT 291210
Kuopiossa järjestettiin tänään pienimuotoinen Kuopio-Turku-Tampere -BC-tapaaminen, jonka yhteydessä tämäkin kirja lähti jatkamaan matkaansa uusille lukijoille :)
Varaan vapautettavaksi Eläin kirjan nimessä -haasteen osana.
EDIT 291210
Kuopiossa järjestettiin tänään pienimuotoinen Kuopio-Turku-Tampere -BC-tapaaminen, jonka yhteydessä tämäkin kirja lähti jatkamaan matkaansa uusille lukijoille :)
Journal Entry 3 by halonhakkaaja at Kuopio, Pohjois-Savo / Norra Savolax Finland on Thursday, December 30, 2010
Nappasin miittipöydältä, mutta nyt vasta hokasin, että tämä taisi olla täsmätuliaisia Tampereelta:) Kiitos Lukutuoli! (viittaus
Kolmeen eloonherätettyyn) Katsotaan saanko eläin-haasteen voimassaoloaikana vielä eteenpäinkin.
Kolmeen eloonherätettyyn) Katsotaan saanko eläin-haasteen voimassaoloaikana vielä eteenpäinkin.
Journal Entry 4 by halonhakkaaja at Kuopio, Pohjois-Savo / Norra Savolax Finland on Thursday, March 17, 2011
Herätti kyllä kovasti ajatuksia tämä kirja. Ylipäätään ihan jo ajankuvaus. On silloin ollut niin moni asia toisin kuin tänään. Yhtenä perusajatuksista kirjassa oli, kuinka iso merkitys soturilla on sille, että saa kuolla kunniakkaan kuoleman. Ei pitkitettyä elämää orjan asemassa, vaan mieluummin kuolema keskellä taistelua tai ainakin heti tappion jälkeen, kun on vielä hyvissä voimissa. Laittoi taas ajattelemaan sitäkin, millainen oikeastaan on hyvä elämä. Sellainen joka kestää mahdollisimman pitkään riippumatta, missä kunnossa alkaa siinä loppuvaiheessa olla? Vai jotain muuta?
Mielenkiintoa herätti myös vahva mielipide siitä, että imartelu on sen kohdetta loukkaavaa. Jäin miettimään, että miksi. Enemmän siksikö, että ajatellaan imartelijan tavoittelevan omaa etuaan? Vai siksi, että kun imartelija siinä alentaa itsensä, hän samalla myös alentaa kohteen. Imartelija olettaa kohteen olevan niin tyhmä, että imartelu toimii?
Päähenkilö Simon Accolainen antaa myös seuraavan ohjeen: "Karta sellaista ihmistä, joka saa sinusta esiin huonoimman itsesi. Karta sitä, joka synnyttää sinussa vihaa, ruoskimisen himoa, tappelunhalua tai kostonjanoa. Sillä harvoin kykenet voittamaan näitä tunteita muuten kuin pakenemalla." Tämä oli mielenkiintoinen ajatus siksi, että muuten Simon Accolainen kyllä korostaa kaikessa, että ei saa olla heikko ja pienikin heikkouden merkki on heti nujerrettava. Niin tässä sitten hän neuvoo kuitenkin pakenemaan. Ja muutenkin tuota ajatusta voisin itsekseni miettiä vähän enemmän, koska vaikka muuten olen sitä mieltä, että omat heikkoudet pitää jossain määrin hyväksyä, niin kaikenlaisten ihmisten kanssa tulisi kuitenkin pyrkiä tulemaan toimeen. Eli yritänkö jotain ihan mahdotonta?
***
Varattu MB2010:lle.
Mielenkiintoa herätti myös vahva mielipide siitä, että imartelu on sen kohdetta loukkaavaa. Jäin miettimään, että miksi. Enemmän siksikö, että ajatellaan imartelijan tavoittelevan omaa etuaan? Vai siksi, että kun imartelija siinä alentaa itsensä, hän samalla myös alentaa kohteen. Imartelija olettaa kohteen olevan niin tyhmä, että imartelu toimii?
Päähenkilö Simon Accolainen antaa myös seuraavan ohjeen: "Karta sellaista ihmistä, joka saa sinusta esiin huonoimman itsesi. Karta sitä, joka synnyttää sinussa vihaa, ruoskimisen himoa, tappelunhalua tai kostonjanoa. Sillä harvoin kykenet voittamaan näitä tunteita muuten kuin pakenemalla." Tämä oli mielenkiintoinen ajatus siksi, että muuten Simon Accolainen kyllä korostaa kaikessa, että ei saa olla heikko ja pienikin heikkouden merkki on heti nujerrettava. Niin tässä sitten hän neuvoo kuitenkin pakenemaan. Ja muutenkin tuota ajatusta voisin itsekseni miettiä vähän enemmän, koska vaikka muuten olen sitä mieltä, että omat heikkoudet pitää jossain määrin hyväksyä, niin kaikenlaisten ihmisten kanssa tulisi kuitenkin pyrkiä tulemaan toimeen. Eli yritänkö jotain ihan mahdotonta?
***
Varattu MB2010:lle.
Journal Entry 5 by halonhakkaaja at Kuopio, Pohjois-Savo / Norra Savolax Finland on Saturday, April 23, 2011
Released 12 yrs ago (4/23/2011 UTC) at Kuopio, Pohjois-Savo / Norra Savolax Finland
CONTROLLED RELEASE NOTES:
Mielenkiintoisia lukuhetkiä MB2010!
Journal Entry 6 by MINKULA at Kuopio, Pohjois-Savo / Norra Savolax Finland on Saturday, April 23, 2011
Kävin Kuopion miitissä ja sain tämän. Kiitos, halonhakkaaja!
Luin tämän aakkoshaasteeseen Ä-kirjaimella. Paljon ajatuksia minullakin tuosta nousi. Erityisesti kiinnitin huomiota noihin halonhakkaajan mainitsemiin kohtiin ja yritin niistä saada jotain irti.
Mielestäni tuo imartelun loukkaavuus ilmenee hyvin tapauksesta, jonka päähenkilö kertoi Albasta. Tosin on jotenkin hankala muotoilla, mikä siinä on niin loukkaavaa. Joka tapauksessa päähenkilö oli "parantanut" Alban imartelutaipumuksestaan lähettämällä hänet vaaralliselle matkalle tyhjän viestikäärön kanssa ja käskenyt vastaanottajaa ylistää häntä kaikkien kuullen "parhaimmaksi ja soreimmaksi mieheksi, minkä maa on luonut". Voisiko loukkaavuus olla siinä, että sanotut sanat eivät ole mitään suhteessa niihin uhrauksiin, joita imarreltu on tehnyt? Että imartelu onkin itseasiassa saavutusten vähättelyä, sanoja vailla todellista kunnioitusta? Mistä sitten erottaa todellisen kunnioituksen? Sisältääkö se ehkä paljon muutakin kuin pelkkiä sanoja? Jotain tekoja ehkä, uskollisuutta, luottamusta ja rehellisyyttä? Kuka tahansa osaa imarrella sanoilla, mutta kunnioitus näkyy myös käytöksestä. Näin luulen.
Ymmärrän oikein hyvin tuon Accolaisen antaman ohjeen, että pitää karttaa ihmisiä, jotka saavat esiin huonoimman itsen. Ajattelen toki, että kaikkien kanssa pitäisi tulla toimeen, mutta siitä huolimatta tielleni on joskus osunut ihmisiä, joista on parasta pysyä kaukana. Persoonassani on luultavasti jotakin, joka provosoi heitä kilpailemaan kanssani. Kerran eräs heistä tunnusti olevansa minulle kateellinen, koska olen aina niin hyvällä tuulella. Siitäkin huolimatta, että hänellä oli poikaystävä, iso asunto, oma auto, alan työpaikka, mutta minä en omistanut mitään edellä mainituista. Hän pyrki koko ajan korostamaan itseään ja paremmuuttaan erilaisilla hankinnoilla. Olimme olleet aluksi hyviä ystäviä, mutta minua hänen käytöksensä alkoi harmittaa ja lopulta suututtaa. Tulin itsekin kateelliseksi hänelle hänen luxuselämästään ja huomasin ajatusteni täyttyvän katkerista ajatuksista häntä kohtaan. Tunsin jopa vahingoniloa, milloin hän epäonnistui jossakin. Emme ole nähneet vuosiin. Hän lopetti yhteydenpitämisen, vaikka itse yritin, koska jäin muistelemaan ystävyytemme alkuaikoja, jotka olivat niin mukavia. Ehkä on vain hyvä, että niin kävi. Jos ihmissuhde ruokkii kummankin kateutta, sitä ei ole hyvä jatkaa. Nykyään on helppo toivoa hänelle kaikkea hyvää.
Sitten muutamia ajatuksia herättäviä kohtia mainitakseni:
- Sivulla 13 päähenkilö mainitsee, että "Kenelläkään ei ole oikeutta elää omaa elämäänsä muistamatta, että se on osa valtakunnan elämää." Tämä olisi hyvä jokaisen muistaa nykyäänkin.
- Sivulla 96 Florus ilmoittaa ottavansa rahaa temppelirahastosta, joka oli juutalaisille pyhä. Miten lie nykyään? Kunnioitetaanko toisten pyhiä arvoja vai lietsotaanko vihaa pilkkaamalla niitä? Joskus suvaitsevaisuus tuntuu menevän vähän yli, kun suvaitaan myös toisten pyhien arvojen loukkaamista sananvapauden nimissä.
- Päähenkilön ja Camillan avioliitto vaikutti jotenkin aika ihanteelliselta, vaikkei siitä nyt kovin paljon kerrottu. Heidän suhteensa perustui kunnioitukselle, ei millekään suurelle tunteenpalolle. Joskus nuorena olisin luultavasti ajatellut, että tuo on hieman tylsä lähtökohta.
Ehkä pitää jättää jotakin sanottavaa seuraavillekin lukijoille. :)
Mielestäni tuo imartelun loukkaavuus ilmenee hyvin tapauksesta, jonka päähenkilö kertoi Albasta. Tosin on jotenkin hankala muotoilla, mikä siinä on niin loukkaavaa. Joka tapauksessa päähenkilö oli "parantanut" Alban imartelutaipumuksestaan lähettämällä hänet vaaralliselle matkalle tyhjän viestikäärön kanssa ja käskenyt vastaanottajaa ylistää häntä kaikkien kuullen "parhaimmaksi ja soreimmaksi mieheksi, minkä maa on luonut". Voisiko loukkaavuus olla siinä, että sanotut sanat eivät ole mitään suhteessa niihin uhrauksiin, joita imarreltu on tehnyt? Että imartelu onkin itseasiassa saavutusten vähättelyä, sanoja vailla todellista kunnioitusta? Mistä sitten erottaa todellisen kunnioituksen? Sisältääkö se ehkä paljon muutakin kuin pelkkiä sanoja? Jotain tekoja ehkä, uskollisuutta, luottamusta ja rehellisyyttä? Kuka tahansa osaa imarrella sanoilla, mutta kunnioitus näkyy myös käytöksestä. Näin luulen.
Ymmärrän oikein hyvin tuon Accolaisen antaman ohjeen, että pitää karttaa ihmisiä, jotka saavat esiin huonoimman itsen. Ajattelen toki, että kaikkien kanssa pitäisi tulla toimeen, mutta siitä huolimatta tielleni on joskus osunut ihmisiä, joista on parasta pysyä kaukana. Persoonassani on luultavasti jotakin, joka provosoi heitä kilpailemaan kanssani. Kerran eräs heistä tunnusti olevansa minulle kateellinen, koska olen aina niin hyvällä tuulella. Siitäkin huolimatta, että hänellä oli poikaystävä, iso asunto, oma auto, alan työpaikka, mutta minä en omistanut mitään edellä mainituista. Hän pyrki koko ajan korostamaan itseään ja paremmuuttaan erilaisilla hankinnoilla. Olimme olleet aluksi hyviä ystäviä, mutta minua hänen käytöksensä alkoi harmittaa ja lopulta suututtaa. Tulin itsekin kateelliseksi hänelle hänen luxuselämästään ja huomasin ajatusteni täyttyvän katkerista ajatuksista häntä kohtaan. Tunsin jopa vahingoniloa, milloin hän epäonnistui jossakin. Emme ole nähneet vuosiin. Hän lopetti yhteydenpitämisen, vaikka itse yritin, koska jäin muistelemaan ystävyytemme alkuaikoja, jotka olivat niin mukavia. Ehkä on vain hyvä, että niin kävi. Jos ihmissuhde ruokkii kummankin kateutta, sitä ei ole hyvä jatkaa. Nykyään on helppo toivoa hänelle kaikkea hyvää.
Sitten muutamia ajatuksia herättäviä kohtia mainitakseni:
- Sivulla 13 päähenkilö mainitsee, että "Kenelläkään ei ole oikeutta elää omaa elämäänsä muistamatta, että se on osa valtakunnan elämää." Tämä olisi hyvä jokaisen muistaa nykyäänkin.
- Sivulla 96 Florus ilmoittaa ottavansa rahaa temppelirahastosta, joka oli juutalaisille pyhä. Miten lie nykyään? Kunnioitetaanko toisten pyhiä arvoja vai lietsotaanko vihaa pilkkaamalla niitä? Joskus suvaitsevaisuus tuntuu menevän vähän yli, kun suvaitaan myös toisten pyhien arvojen loukkaamista sananvapauden nimissä.
- Päähenkilön ja Camillan avioliitto vaikutti jotenkin aika ihanteelliselta, vaikkei siitä nyt kovin paljon kerrottu. Heidän suhteensa perustui kunnioitukselle, ei millekään suurelle tunteenpalolle. Joskus nuorena olisin luultavasti ajatellut, että tuo on hieman tylsä lähtökohta.
Ehkä pitää jättää jotakin sanottavaa seuraavillekin lukijoille. :)
Helmikuun vakiomiitissä hippoleinille.
Tuli mukaan tuunnattavaksi - toivottavasti onnistuu