Kirjayhtymä, 1990. 326 s. Jälkisanat: Martti Paloheimo. Kirjaston poisto.

Eräänä päivänä pujahdin kartanon konttorikamariin, jossa sijaitsi talon kirjasto. Minua oli kielletty menemästä sinne ilman asiaa, ja jos olin huoneessa, en saanut koskea kirjoihin, paitsi kun niistä oli pyyhittävä pölyt. Pyyhkiessäni pölyjä olin nähnyt kirjan ’Vapautemme hinta’. Etsin sen käsiini ja kiihkeästi selailtuani löysin tuhansien pienten kuvien joukosta isäni kuvan.

Katselin kuvaa liikuttuneena. Näin isän kasvot nyt ensimmäisen kerran yli kymmeneen vuoteen.

Isä oli kovin vaatimattoman näköinen, mutta juuri niin kaunis kuin millaisena hänet muistin. Olin niin syventynyt kirjaan, etten muistanut tarkkailla äiti-tädin liikkeitä. Ja yllättäen hän seisoikin ovella.
Istuin siinä kirjahyllyn vieressä kiikkutuolissa kirja avoimena sylissäni. Äiti tunnisti kirjan ja näytti salamannopeasti tajuavan, mistä oli kysymys. Pelästyin kuin pahanteosta yllätettynä. En saanut sanaa suustani. Pystyin vaan katsomaan häneen anteeksipyytäen ja rukoilevasti. Eikä äiti olisi sallinutkaan selittelyjä, hän tulkitsi pelkän puhumisenkin vastaanpanemiseksi.

Äidin katse leimahti suuttumuksesta, ja vihaisesti, lähes raivoissaan hän huusi minulle äänessään halveksiva sävy:
-Kyllä minä tiedän, mitä sinä olet löytänyt. Näköjään olet penkonut esille isäsi kuvan. Ettes häpeä! Ei hän mikään sankari ollut. Kommunisti hän oli, kyllä se tiedetään. Tahallaan kaatui.

Pilkallisen ja kylmän torjuvana hän kääntyi ovelle ja sanoi:
-Pois konttorikamarista, ei sinulla ole mitään asiaa näihin huoneisiin . . . tiedä se!
Panin kirjan takaisin omaan koloonsa. Päässäni myllersi: Hyvä Jumala, se ei voi olla totta! Muistan, kun isä lähti…minä näin hänen lähtönsä…Nyt äiti varmaan luulee, että olen tyytymätön täällä olooni. Ehkä hän ajaa minut pois kartanosta, luulee että tahdon pois, luulee että halusin loukata häntä. Enhän minä sitä, en…Hyvä Jumala auta minua…

Tämä muistelmateos oli niin ahdistava ja raskas lukea, että ajattelin usean kerran keskeyttää lukemisen. On lohdutonta lukea kirjaa, jossa ei tunnu olevan ollenkaan valoa tunnelin päässä. Luin kirjan kuitenkin loppuun, mutta en voi sanoa pitäväni kirjasta.

Mietin kirjaa lukiessani, että onko lapsen elämä voinut olla lähtökohdiltaan tosiaan näin kurjaa Suomessa 1940-luvulla. Mutta ilmeisesti on voinut olla. Eikö silloin jo olleet olemassa MLL, lastensuojeluviranomaiset, neuvola …? Omat sisareni ovat syntyneet 1940-luvulla ja minä itse 1950-luvulla eikä meidän yhdenkään ole tarvinnut nähdä suoranaisesti nälkää eikä kulkea ilman kenkiä, vaikka perheemme oli köyhä. Sotaorpoja meistä ei kuitenkaan kukaan ollut. Tässä varmaankin tuo ero.

Pirkko joutui kokemaan todella karmeaa kohtelua kasvatusäitinsä ja tämän seuraneidin taholta. Molemmat ilmeisesti olivat täysin tunnevammaisia ihmisiä. Tyttöä kasvatettiin alistettuna kuin tynnyrissä ilman hellyyttä ja kontakteja ympäröivään maailmaan. Hellyyttä hän sitten etsi koko elämänsä kovin sinisilmäisenä ja luottavaisena. Ei ihme, että hän myöhemmin otti avosylin vastaan mitä mahdottomampia miehenkuvatuksia ikään kuin Jumalan lahjana. Kasvatusäiti uhkaili jatkuvasti lähettää Pirkon lastenkotiin. Mietinkin, että olisiko lastenkotiin joutuminen ollut kuitenkin tytölle jopa parempi vaihtoehto kuin tämä sairas kartanokoti.

Vien Porin miittiin Petraan. Jospa joku kiinnostuisi.

Jep, kiinnostuin. Kiitos!

Vaihtohyllyssä. Lukuiloa löytäjälle.
Toivottavasti kirja löytää uuden lukijan eikä trokarin kassia.