Englanninkielinen alkuteos Creek Mary’s Blood (1980). Suomentanut Satu Kauppinen. Otava, Helsinki 1981. Sidottu, 410 sivua.

Takakansi:
Kantaäiti on todellisuuspohjainen romaani intiaanien elämästä neljän sukupolven ajalta. 1800-luvun alkupuolella creek-heimoon kuuluva Mary on kaunis nuori nainen, jonka nauru on voimakas ja maistuu elämältä. Hänen verensä virtaa kaikkien niitten miesten ja naisten suonissa jotka ovat tämän kirjan päähenkilöitä.
Mary solmi ensimmäisen avioliittonsa englantilaisen kauppamiehen kanssa, koska rakasti tätä ja ajatteli että rotujen sekoittuminen takaisi rauhan. Tästä avioliitosta on peräisin hänen poikana Opothle.
Toisen avioliittonsa Mary solmi cherokeepäällikkö Pitkän Soturin kanssa ja asettui asumaan Pienen Laulavan Joen varteen Nukkuvan Naisen juurelle. Tästä avioliitosta syntyy Talasi Juoksija.
Aikanaan puoliverinen Opothle nai puoliverisen tytön. Toisen poikansa, niin myös tämän pojan Mary vannottaa naimaan täysverisesti. Ja näin myös tapahtuu. Cheyenneveri sekoittuu creek- ja cherokeesivereen.
Kantaäiti on erilaisten ihmiskohtaloiden taitavaa kuvausta, jossa tulevat esiin eri intiaaniheimojen tavat ja perinteet. Samalla se on koko intiaanirodun kohtalon kuvausta; se kertoo valkoisten maahantunkeutujien lupauksista jotka he kerta toisensa jälkeen pettivät, ylpeistä ja nöyryyttävästi päättyvistä sodista, Kyynelten Tiestä, reservaateista. Talasi Juoksija saa surmansa Wounded Kneen verilöylyssä.
Mutta Maryn, Akusa Amayin, veri on vahvaa. Kerran Theodor Roosevelt on pitävä lounaskutsut kuvankauniin Mary Amayin kunniaksi, joka ensimmäisenä naisena ja ensimmäisenä intiaanina on suorittanut loppututkinnon Columbian lääketieteellisessä yliopistossa.

***
Siinähän on yhdeltä kantilta katsottuna lähes koko Yhdysvaltojen historia. ;) Olen muistaakseni lukenut Kantaäidin joskus silloin, kun se on ilmestynyt suomeksi. Pidin siitä valtavasti. Ja poikkeuksetta siitä ovat pitäneet myös kaikki ne, joille kirjaa olen lainannut. (Valikoitua seuraa siis:) Saapas nähdä, mitä seuraava lukija kirjasta miettii...
Yllätys! Ja mielenkiintoisia lukuhetkiä.

Kirja tupsahti tänään Turkuun ja odottaa pikaista lukemista, ennen kuin laitan eteenpäin. (Mie toimin vaan kuriirina, mut oli sen verran mielenkiintoiselta vaikuttava kirja, et kinusin itselleni luettavaksi.)

Tää oli käsittämättömän hyvä kirja. Luin viimeiset viisi sivua tippa linssissä ja se kertoo paljon (oon oikeesti itksenyt vain paria kirjaa lukiessani).

Tuohon lukukokemukseen vaikutti toki sekin, että mulla on jostain syystä just nyt hirveä ikävä Länsi-Virginiaan ja suuren osaja ajasta vain katselin kirjassa olevaa Amerikan itäosien karttaa :) Joka tapauksessa erittäin koskettava kirja.

Enkä voi taaskaan muuta kuin ihmetellä valkoisen miehen pahuutta. Surullista kyllä valkoinen mies ei tunnu oppineen yhtään mitään. Me lähdemme edelleen siitä, että meidän tämä länsimainen kulttuurimme on se oikea ja muiden pitäisi ottaa meidän kulttuuristamme mallia noudattaa sen mukaisia tapoja yms.

Valitettavasti myös USA:n nykyjohto tuntuu olevan yhä edelleen sitä mieltä, että he voivat mennä minne sattuu ja valloittaa millä tahansa perusteella, jos heiltä vain siltä tuntuu. (Mitä eroa loppujen lopuksi on Bushin joukkotuhoaseiden etsinnällä ja 1800-luvun USA:n johtajien katteettomilla lupauksilla intiaaneille? Ei niitä joukkotuhoaseita ole edelleenkään löytynyt. Ne olivat vain hyvä peruste hyökätä toiseen maahan... Ei mun oikeesti pitänyt alkaa vaahtoamaan, mutta... )

Kaikesta tuskasta, surusta ja vääryydestä huolimatta tässä kirjassa oli jollain tavalla positiivinen sävy. Päähenkilöiden suku säilyi hengissä läpi koettelemusten, eikä vanha Dane kuulostanut ylikatkeralta kirjan lopussa, vaikka valkoinen mies oli aiheuttanut hänelle ja hänen suvulleen käsittämättömän määrän kärsimystä.

(Kirja menee sopivan tilaisuuden tullen eteenpäin oikealle vastaanottajalleen.)

Wau! Olipas tosiaankin hieno yllätys eilisessä miitissä. Jostain syystä arvasin lähettäjän kirjaa avaamatta luettuani takakannesta 5 ekaa sanaa "Kantaäiti on todellisuuspohjainen romaani intiaanien..."
Mahtavat kiitokset!!!!!!!!!!!!!!!

Ps. Sisäkannen kartta on hyvin tutun näköinen. Aivan kuin James Welch:in 'Petkuttaa Varista' kirjassa ollut kartta olisi ollut paljolti saman näköinen (sijoittuu Montanaan).

Lopultakin osasin napata hyllystä lukuvuoroon juuri oikean kirjan - miksiköhän lemppareita jemmailee hyllyssä ja lukee niiden sijaan joitain muita?? Tiesin tämän olevan lemppari, jo ennen kuin oli lukenut sitä.

Todellakin upea ja koskettava tarina - paikoitellen hyvin tuskallinen; pystyi ymmärtämään jollain tasolla avuttomuuden ja toivottomuuden, kun asiat vain etenivät ikävään suuntaan, vaikka olisi mitä tehnyt. Intiaanien keskinäinen tasa-arvo kaikissa neuvotteluissa on niin upeaa - miksi tuollainen ei ole ollut "valkonaamoille" samalla tavalla itsestäänselvää.

Lohdullista on vain se, että paljon oli sellaisiakin "valkonaamoja", joita esim. "pieni talo preerialla" -sarjan isäntä edustaa. Mutta surullista on se, että vielä yli sata vuotta myöhemmin on ennakkoluuloja ja suvaitsemattomuutta; tai paremminkin kyvyttömyyttä oikeasti kohdata ihmisiä ja nähdä pinnan alle.

Tämä opus on sellainen aarre, että haluan pitää omassa hyllyssä. Lainailen kyllä, jos joku haluaa lukea.

Kiitos vielä kerran Tarna!!!!!