Englanninkielinen alkuteos One True Thing (1994). Suom. Paula Karlsson. Gummerus, Jyväskylä 1999. Sidottu, 315 s.


Takakansi:
Ellen Gulden on menestyvä newyorkilainen toimittaja, joka on älykäs, häikäilemätön ja määrätietoinen. Kunnes hän luopuu työpaikastaan ja palaa nuivaan pieneen kotikaupunkinsa hoitamaan kuolevaa äitiään. Ellen Guldenin on todistettava, että hänellä on sydäntä. Viisi kuukautta myöhemmin hän seisoo suuren valamiehistön edessä syytettynä äitinsä kuolemasta.
Pulitzer-palkinnon voittaja Anna Quindlen on kirjoittanut säkenöivän romaanin. Se on vavahduttava, sydämeenkäypä ja rohkaiseva tarina äideistä ja tyttäristä, rakkaudesta ja menetyksestä sekä valinnoista, jotka voivat muuttaa koko elämän.

**
Takakansi- tai lievetekstien kirjoittajien ajatuksenkulkua on minusta joskus liki mahdoton seurata. Tästäkin kirjasta saa takakannen perusteella vallan väärän kuvan; ainakin minulle teksti tuo mieleen jonkinlaisen enemmän tai vähemmän romanttisen, bestsellerlistasijoitusta tavoittelevan ns. naisten romaanin. Quindlenin toimittajataustan takia ounastelin tekstiä sinänsä hyvin kirjoitetuksi mutta pinnalliseksi. Kokemukseni mukaan toimittajat kirjoittavat kieltämättä sujuvasti mutta eivät turhan usein paneudu aiheeseensa kovinkaan syvällisesti. Siitäkin huolimatta olin jostain itselleni tuntemattomasta syytä ostanut Se mikä on totta -kirjan, ja hammasta purren päätin lukea sen.

Lukukokemuksesta on kulunut melko tasan tarkkaan kaksi vuotta. Quindlenin romaani taisi olla ensimmäinen tällä vuosituhannella lukemani kirja, joka sai minut kaipaamaan lukupiirin kaltaista keskusteluyhteyttä ja mielipiteiden vaihtoa. Hyvän kirjan määrittelen niin, että se pistää lukijan ajattelemaan; pohtimaan itse tekstiä tai vaikka reflektoimaan omia kokemuksiaan. Se mikä on totta on hyvä kirja, sillä se sai minut projisoimaan tapahtumiaan ja Ellenin tunteita omaan elämääni. Miten minä käyttäytyisin ja mitä miettisin, jos joku läheiseni sairastuisi vakavasti ja minun odotettaisiin ryhtyvän omaishoitajaksi?

Romaanin loppu oli minusta ällistyttävän banaali — liekö se sitten ollut myönnytys yhdysvaltalaiselle moralismille ja perhearvojen korostamiselle. Quindlen kieltämättä pohjustaa loppuratkaisuaan pistämällä Ellenin suuhun väitteen yleisön rakastamista siisteistä lopuista, joissa irtonaiset langanpätkät on siististi solmittu. Mutta eihän elämä ole sellaista. Ja elämää romaanitkin kai kuvaavat.
Hyvä kirja siis päättyy tylsästi ja latteasti. Ellei sitten... Voihan olla, että joku kirjan henkilöistä valehtelee.

Odotan jännittyneenä seuraavan lukijan näkemystä kirjasta.

Se on totta, että Se mikä on totta meni tänään Amurin postiin ja jatkaa sieltä etiäpäin.
Antoisia lukuhetkiä ja HYVÄÄ KESÄÄ kesäpossun parissa.

EDIT 6.6.07: Se mikä on totta oli Sikasäkki 2:ssa, ja sieltä sen valitsi itselleen pikkukivi. Sain häneltä viime perjantaina eli 1.6. sähköpostiini yksityisviestin, jonka otsikko oli Röh:
Hei!
Kiitos possusta, potkii oikein mukavasti!
pikkukivi

Hän on siis saanut kirjan mutta ei ilmeisesti ole ehtinyt tehdä siitä vielä journal-merkintää ja siirtää sitä siten omaan hyllyynsä.
Kirja ei siis todellisuudessa ole enää matkalla vaan odottaa pikkukiven journaalia. Toivottavasti possu ei ole pahasti potkinut ;)

...En vielä takakantta pidemmälle ole ehtinyt. Mielenkiinnolla odotan hetkeä tähän possuun pureutumiseen.

Kirja yllätti. Positiivisesti. Tarinankerronta oli jouhevaa ja lopulta luinkin opuksen lähes yhdeltä istumalta. Olen samaa mieltä siitä, että loppuratkaisu oli turhan siisti. Mielestäni se oli muutenkin irrallinen. Aihe kuitenkin jäi jäytämään mielenpohjalle, ja mietintä siitä kuinka sairaus perhesuhteisiin vaikuttaa.
Heti tuli mieleen useampikin henkilö joiden kanssa tarinan tahtoisin jakaa ja niinpä laitan kirjan liikkeelle...