Runoja. WSOY, Porvoo 1977. Nidottu, 66 sivua.

Arja Tiaisessa on draivia. Hänen toisen runokokoelmansa, Palavan suden, teksteissä on sellaista raivoa, että tekisi mieli mennä huutamaan niitä kadulle kovaan ääneen. Menisinkin, ellei nyt olisi yö. Hän on vihainen mm. kulttuurille ja sivistyneistölle ja rajaa itsensä kouluttamattomana ja kiukkuisena akkana niiden ulkopuolelle. Hän rajaa, vai hänet rajataan? Hän on aina ollut jotenkin liian tai liian vähän boheemi boheemien joukkoon, liian työläistaustainen koulutettujen, enemmän tai vähemmän porvarillisesta taustastaan muka kansan pariin laskeutuneiden työläiskirjailijoiden joukkoon, liian... Suomalaisen kulttuurieliitin ja sivistyneistön kannalta Arja Tiaisessa tuntuu aina olevan hänen omia sanojaan lainaten ”jotain liikaa tai liian vähän”.

On pirullista huomata, että joissakin asioissa Suomi ei ole muuttunut yhtään sitten 1970-luvun. Ihmiset ovat yhä yhtälailla alkoholisoituneita, työttömiä, asunnottomia, masentuneita, epätoivoisia... Meillä on edelleen kansanosa, jota ei pätkän vertaa lohduta median ja poliitikkojen vakuuttelut kauppataseen ylijäämästä, viennin vetämisestä, Nokian menestyksestä, eliittikouluista, huippuyliopistojen laatuyksiköistä ja korkeatasoisesta tutkimuksesta tai muista parempiosaisten ilonaiheista. — Tai no, onhan Suomi muuttunut: Alkoholin liikakäyttö on lisääntynyt, työttömyys kasvanut ja tullut kuulemma jäädäkseen, asumisen hinta kohonnut ja mm. nuorilla entistä useammin mielenterveydellisiä ongelmia. Toisin kuin 70-luvulla vaikeuksia on myös muilla kuin etnisesti suomalaisilla.

Tiainen itse ei kuitenkaan putoa toivottomuuteen; hän raivoaa. Hän kyseenalaistaa itsestäänselvyyksiä ja kokee sen todelliseksi tehtäväkseen. Me tarvitsemme arjatiaisia muistuttamaan meitä toisennäköisistä totuuksista.

Kannellaan Palava susi ei pääse kerskailemaan, vaikka se ilmestyessään on varmasti ollut hyvinkin muodikas. Luotaantyöntävä kakanruskea tuo elävästi mieleen 70-luvun. Uh. Onneksi kirjan sisältö on ulkokuorta kestävämpää.

Palava susi on nyt yhtä vanha kuin Arja Tiainen oli sen ilmestyessä. Hämmästelen, miten hyvin teksti kantaa vielä 30 vuotta julkaisemisensa jälkeen. Enkä ilmeisesti ole yksin ajatuksineni: tamperelainen Viinikan päiväkoti siteerasi Palavaa sutta vuosien 2005—2007 varhaiskasvatus-suunnitelmassaan. ”Joka ei ole vielä minä / sen on mahdotonta olla me. / Se ei voi kiintyä toiseen / kun se ei ole kiintynyt itseensä. /
Se ei voi käsittää suuria ympyröitä / kun se sekoaa pienissäkin. …” Siitä olikin hyvä jatkaa puhumalla varhaiskasvatuksen tukitoimista.

**
Tiainen harjoittelee pääsiäisenä lentämistä pitkän hyllyssä napottamisen jälkeen. Sitten se pyrähtää paikkaan, jossa kuolleiden runoilijoiden seurasta ei taideta juuri välittää. Jännä nähdä, miten siellä pärjää erittäin elävä ja taatusti suomalainen Palava susi.

Hei, tää oli pääsiäinen eikä joulu!

En tunne Arja Tiaisen elämänmenoa ihan niin paljon, että voisin sanoa että tämä on omaelämäkerrallinen runoteos, joten olkoon sitten jonkun elämäkerrallinen runoteos.
Ensin muistellaan koulua, joka ei kai oikein sujunut:
Se on niin huono että sen äitikin pitää sitä huonona.
(Tuon säkeen muistaisin, jos sen olisin kerran lukenut, joten tätä runoa en ole. Kuin en tätä kokoelmaa muutenkaan.)
Sitten pohditaan elämän eväitä, mutta kun puuttuu se porvarillinen sivistys... Tunnetusti korsi voi katkaista kamelin selän; tälle runominälle riittää höyhen.
Sitten herää Palava Susi, joka on valmis vaikka tappamaan runouden puolesta. Yksinäisenä sutena aikansa kulturelleja ja koulutettuja räimittyään hän löytää... anteeksi, tämä nainen valitsee, työttömän ja köyhän miehen. Syntyy perhe, syntyy talon asukkaille kevätjuhla, löytyy työtä ja taisteltavaa *Kauniissa maailmassa.* Ja syntyy kirjailija, ja yhteiskunnallinen olento.

Sanavalmiin ja räväkän Tiaisen tekstissä alun kaltoinkohdeltuneisuudesta ja alemmuudentunnosta noussut peto pehmenee hetkeksi, kun rakkaus astuu kuvaan:
Se joka ei tarvitse ketään / on kaikkein avuttomin.
Mutta kun näkee että itse tarvitsee, näkee muitakin tarvitsevia, työttömät, asunnottomat, lapset...

Koulutuskelvottomasta syntyi itse kelvollisuus, vaikka nuorena
Pää aina ihmetteli että mitä me täällä tehdään. / Me kävellään sano jalat. / Suu valehteli ihmisille ja kerskui paljon. / Kädet poimi mustikoita metsästä.
No juu. Tuon verran adhd saa nuori ihminen ollakin.

-ruzena

Hukka se lähti reissuun...

Valitsin tämän parin runonäytteen perusteella Runoratsun selästä. Olipas jännittävää odottaa, mitä kuoresta tupsahtaa - ja tupsahtihan sieltä kaikenlaista, wow. Olen tähän kirjaseen tyytyväinen, ensivaikutelmaltaan kiinnostava :)
Kiitos ruzena kirjasta ja "In Angelo cum Libello" -kassista!

"Hiljaisessa sopessa kirjan kanssa" sopikin mainiosti saatteeksi.