Tulipas sitten tällainenkin luettua. Rexi on homo jne. on kuvitteellinen (mutta epäilemättä vahvasti todellisuuteen perustuva) ylästeen opettajan päiväkirja yhden kevätlukukauden ajalta. Kirja on aika puuduttavasti kirjoitettu, aamu alkaa aina säätilan ja koulumatkan kuvauksesta ja päivät ovat jotakuinkin samanlaisia. Näin tenttikaudella olin kuitenkin juuri oikeassa mielentilassa tämän kirjan lukemiseen, enkä tylsistynyt kovinkaan paljoa.

Pääpaino tässä päiväkirjassa ei tietenkään olekaan tapahtumien jännittävyydessä. Tässä kuvataan nykypäivän peruskoulun yläastetta kaikessa kamaluudessaan. Omasta yläasteestani on jo hiukan aikaa, mutta tunnistin kyllä oman kouluni monesta kohdasta. On varmasti kurjaa olla yläasteen opettaja.

Olen itse opettajaperheestä, joten minun pitäisi olla selvillä siitä, että opettajatkin ovat ihmisiä. Oli kuitenkin aika hätkähdyttävää lukea, miten ilkeästi päiväkirjan kuvitteellinen opettaja ajatteli oppilaistaan, ja miten myöntyvä ja kiltti hän sitten kumminkin oli ulospäin. Toisaalta myöntyväisyys oli perusteltua, sillä väkivalta ja tappouhkaukset olivat tässä kuvauksessa koulun arkipäivää. Ehkä ne ovat sitä oikeastikin. Kuitenkaan kirjan opettaja ei vaikuttanut erityisen sympaattiselta tyypiltä, kaukana siitä. Olisin halunnut hänellä olevan enemmän selkärankaa.

Mietin sitäkin, onko kirjan opettajahahmon kenties tarkoitus olla ironinen, ainoastaan opettajan karikatyyri. En osannut ratkaista asiaa. Kertoja on esimerkiksi tavattoman misogyyninen. Hän kiinnittää kaikessa enemmän huomiota poikiin, niin positiivisessa kuin negatiivisessakin mielessä. Peruskoulua hän moittii "tyttöjen kouluksi", mutta onko se tyttöjen koulu, jossa pojat saavat valtaosan opettajan mielenkiinnosta?

Tässä esimerkiksi pari valittua kappaletta opettajan päiväkirjasta:

"Olen huomannut, etten oikein pärjää hyvien luokkien kanssa, enkä tyttöjen. Pärjään paremmin, jos oppilas on laiska mutta huumorintajuinen.

Oppituntien tieto on nippelitietoa, johon voi suhtautua valikoiden ja suurpiirteisesti. Hyvät tytöt eivät suhtaudu. He ovat tarkkoja. Hyvät pojat ovat useimmiten suurpiirteisiä, paitsi Juho. Pojille tieto ei ole kuolemanvakava asia. Se on seikkailu, joka kiinnostaa tai sitten ei. Pojat menestyvät hyvin jatko-opinnoissa, huonosti peruskoulussa. Onko tyttöjen vaikeampi hyväksyä epämääräistä tietoa ja sitä, että tieto muuttuu? Tytöt haluavat piirtää kauniita kuvia siisteihin työkansioihin. Poikien kansiot ovat kuin kokoelma rypistynyttä vessapaperia, töitä puuttuu ja sivuilla on tuhmia kuvia. Auttaako poikien suurpiirteisyys selviämään paremmin tiedon kaaoksessa? Hylkäämään nopeammin vanhan tiedon ja omaksumaan uutta?"

Sama asenne kulkee läpi kirjan. Pojat kuvataan ronskilla tavalla sympaattisiksi, vaikka he olisivat laiskoja, piittaamattomia, väkivaltaisia, homofoobikkoja ja rasisteja. Tyttöjen hyvää koulumenestystä vähätellään ja tytöt leimataan pikkutarkoiksi suorittajiksi. Traagista on se, että tällaiset asenteet ovat todellisuutta. Esimerkiksi suomalaisen tyttötutkimuksen klassikossa Letit liehumaan - tyttökulttuuri murroksessa (toim. Näre, Sari & Lähteenmaa, Jaana) on haastateltu peruskoulun opettajia, joiden asenteet olivat juuri yllä kuvatulla tavalla sukupuolittuneita.

Jos Kontulan kirjan opettaja olisi ironinen tyyppi ja tarkoituksena olisi nimenomaan tuoda päivänvaloon opettajien epätasa-arvoisia asenteita, voisi tämä kirja olla aika loistava. Kuitenkin pelkään pahoin, ettei niin taida olla. Surffailin hiukan tietoa etsimässä, ja löysin kirjasta esim. tällaisia kommentteja:

"Pala aitoa suomalaista peruskouluelämää on nyt ikuistettu kirjaksi."
Raportti peruskoulusta käyttää oppilaiden kieltä. Nelosen Uutiset / Helsingin Sanomat

"Kirja pysäyttää myös miettimään, mitä oppilaista saa sanoa tai ajatella."
V-un yläaste! Heidi Niva / A4 Media Oy, Ellit

"Suomen kirjallisuudesta puuttuukin suuri kouluromaani."
Koululaisen ja opettajan suurin huoli, Kaisa Neimala, Etelä-Saimaa

"Mutta onko sellainen opettaja hyvä, joka hymyilee, kun häntä nimitellään huoraksi tai homoksi, vai sellainen, joka jaksaa taistella oppilaittensa kanssa päivästä päivään?"
Ei ihme että vituttaa. Maria Guzenina, Iltalehti

"On toisarvoista lähteä arvioimaan, onko koulujen todellisuus yhtä rajua kaikkialla. Joka tapauksessa jotakin on pahasti pielessä, eikä siitä pidä vaieta. Jo senkin takia haluan sanoa rohkealle opettajalle: kiitos tästä raportista.
Kirja-arvio. Sirkka Järvenpää, Yhteishyvä

"Esikoiskirjan tehnyttä Aino Kontula on nimetty katukielen Lönnrotiksi, jonka rivosuisia runonlaulajia ovat koulupihojen lökäpöksyt. Karkea, kova ja säälimätön kuvaus tämän päivän peruskoulun arjesta havahduttaa."
K-Rappu 7.2.2006, TV1

"Kirja on erittäin hyvä asia ja toivottavasti herättää vielä lisää keskustelua sekä pohdintaa."
Luokanopettaja Tytti Tikanmäki Tutkassa (artikkeli)

(lainaukset kustantajan sivulta, tässä linkki)

Hesarin kulttuurisivuilla on itse asiassa puututtu juuri samaan kappaleeseen, jota itse pidän äärimmäisen misogyynisenä, ja ikään kuin verifioitu sen totuudenmukaisuus:

"Kirjan miljöönä on tuhannen murrosikäisen oppilaan yläaste, siis elämä hormonimyrskyjen keskellä Raision Vaisaaressa. Teoksen henkilöhahmot ovat kuitenkin tyyppejä, joita löytyy jokaisesta koulusta.

'Tytöt haluavat piirtää kauniita kuvia siisteihin työkansioihin. Poikien kansiot ovat kuin kokoelma rypistynyttä vessapaperia. Töitä puuttuu ja sivuilla on tuhmia kuvia.'" (linkki)

Ainakaan kirjan saamien kommenttien perusteella ei vaikuta siltä, että sitä olisi luettu myös kertoja-opettajan oman asenteen kritiikkinä tai parodiana. Kirjan saama vastaanotto ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö voisi itse lukea toisin. Minun on kuitenkin yhä vaikeampi ajatella sivuuttavani kirjan nais- tai tyttövihamielisen asenteen tarkoituksellisena ironiana.

Lopputulemaksi jää, että kuvaus peruskoulun arjesta ei vakuuta, koska kuvaaja on ilmeisesti tahattoman vastenmielinen henkilöhahmo. Peruskoulussa ja yhteiskunnassa ei todellakaan ole kaikki kohdallaan, jos tätä päiväkirjaa voidaan lukea ikään kuin puolueettoman kertojan tekstinä, kiinnittämättä huomiota koko teoksessa ilmenevään epätasa-arvoon. Peruskoulu ei totisesti ole tyttöjen koulu, aivan kuten maailma ei ole naisten maailma.

Lisäys: Huomasin vasta toisella lukemalla, että kustantaja mainostaa Rexi on homo jne. olleen maaliskuussa 2006 Mitä Suomi lukee -listan tietokirjojen kärjessä. Mitä helvettiä? Eihän tämä tietokirja ollut, vaan kaunokirjallisuutta. Kyllä ihmisiltä (tai listojen laatijoilta) voikin olla puurot ja vellit sekaisin.

Minä ehdin jo miettiä pääni puhki, lukevatko muut opettajahahmoa peruskoulun epätasa-arvoisten asenteiden ironisena kommentaarina. Olisi näemmä pitänyt ensiksi miettiä, luetaanko tätä ylipäänsä fiktiona!

En niuhota tällaisesta vain siksi, että olen kirjallisuudenopiskelija (ja sitäpaitsi luonnostani niuho). Minusta on vaan kummallista ja itse asiassa jopa huolestuttavaa, että kaunokirjallisuutta pidetään todellisuuden kuvauksena. Sama kävi ilmi esimerkiksi Da Vinci -koodin tapauksesta, sitäkin ihmiset lukevat historiankirjoituksena. Ainakin jotkut. Sehän olisi sama kuin jos luulisi, että kuvitteellisten TV-sarjojen tapahtumat ovat totta.

Mikä ihme siinä on, että niin sanotulla informaation aikakaudella ihmisten peruslukutaito ja luetun ymmärtämisen kyky alkavat olla niin heikkoja? Että informaatiota ei osata suhteuttaa oikeaan kontekstiin, esimerkiksi kirjan fiktiiviseen todellisuuteen, vaan kaikki tieto näyttäytyy ikään kuin saman arvoisena?

Koska kirja on herättänyt kiinnostusta foorumilla, olen päättänyt tehdä siitä kirjaringin. Osallistujia ovat toistaiseksi:

Semming
Sirah
Kemppu
RoryG
myntti
tiittapauppi
lunatum
Mergylien
Piiku
katyan
dotdot
Annikala
arjamaaria

Toivon kirjan palaavan lopuksi takaisin minulle. Kiitos!

Kirja päätyi eilen käsiini ja lukaisen sen pian.

Olipa tuskastuttava kirja, enkä edes pitkän miettimisen jälkeen tiedä, että mitä tästä pitäisi sanoa. Tämä ei todellakaan ole tietokirja ja yleinen "mitähelvettiä"-olo jatkui tehokkaasti kirjan loppuun asti. Miksi tämä kirja on kirjoitettu? Missä se takakannen lupaama musta huumori oli? Olen itse käynyt yläasteen ja lukion noin 600 oppilaan ja 40 opettajan koulussa, joten tietysti kirjan sivuilta löytyi tuttuja kohtia, mutta onko mitään järkeä koostaa niistä kirja? Miltä tahansa lähes tuhannen hengen työpaikalta löytyy kettumaisia ihmisiä, huonoja pomoja, ikävää työilmapiiriä ja tarpeettomia virkistysiltapäiviä yhden kirjan tarpeisiin, etenkin jos havainnointiaikaa on vuosikymmeniä. Koulumaailma on muuttunut (eikä vähiten näiden megakokoisten laitosten myötä), mutta en tiedä onko tällä kirjalla oikeasti mitään annettavaa. Tuntui lähinnä siltä kuin lukisi Seiskan "uutisia" aiheesta...

Opettajaa vaivannut selkärangattomuus tuntui vaivaavan koko kirjaa. Nuoriso (tai ainakin ne pari äänekkäintä päähahmoa) on täysin holtitonta ja opettajat nyhertävät opettajainhuoneen suojissa tupakkakieltojen parissa. Välillä tölväistään paria vanhempaa, jotka eivät halua kuulla kullanmurunsa tempauksista. Kenelläkään ei tunnu olevan halua tai vastuuta nostaa asioita esiin. Vastuupallo pyörii laiskasti opettajien, vanhempien ja oppilaiden kolmiossa, eikä ketään kiinnosta, eikä kirjoittajakaan edes yritä ottaa kantaa. Ainoa järkevä pointti tuntuu olevan se, että tuhatta murrosikäistä nuorta ei kannata sulkea samaan rakennukseen.

Vaikka kirjan nimi kääntää katseet oppilaiden toimien suuntaan, tuntuivat opettajien teot mielenkiintoisemmilta. Oppilaiden arvosanat eivät perustunueet vain oppilaan osaamiseen, vaan myös pärstäkertoimeen, sukupuoleen, huumorin laatuun, venkoilutaitoihin ja vedättämiskykyyn. Opettajainhuoneessa istui omaa köyttään tempovia, sosiaalisesti kömpelöitä olankohauttajia. Murkut ovat murkkuja/mulkkuja ja isoon läjään koottuina varmasti tuplasti tyhmempiä, mutta eikö opettajilla pitäisi olla enemmän järkeä, kokemusta ja sosiaalisia taitoja? En haluaisi olla töissä kirjan koulussa, en niinkään oppilaiden kuin opettajien vuoksi.

Monessa koulussa tehdään oikeasti tehokasta työtä koko puljun hyvinvoinnin eteen, joten tämän kirjan tituleeraaminen "aidoksi kouluelämäksi" on hieman tökeröä. Jos jossakin (liian) isossa yrityksessä on huono työilmapiiri, työntekijät eivät ole sitoutuneita, työssä edetään reittä pitkin kiipeämällä ja johdon kokouksissa kiistellään vesiautomaatin sijoituspaikasta, ei silti voi yleistää ja sanoa että kaikki isot yritykset ovat kökköjä. Eikä siitä ole mitään apua, että laatii talon tapahtumista fiktiivisen päiväkirjan...

Kiitos rinkikirjasta, Semming. Pääsin vasta nyt koneelle kirjan kanssa, sillä sen kaappasi käsistäni teini-ikäiseni, jolle oli annettu kesäläksyksi lukea 3 kirjaa... Ja kiitos myös Harmajalle ringin järjestämisestä.

Luimme kirjan lomamatkamme aikana. Poikaani kirja lähinnä huvitti, vaikkakin hän teininä löysi monia yhtäläisyyksiä omiin kokemuksiinsa tämän päivän helsinkiläisen yläkoulun oppilaana.

Itse olen Suomen suurimman yläasteen koulun kasvatti 1970-luvulta ja jo silloin samanlaisia henkilökuvia olisi voinut kirjoittaa opettajista, oppilaista ja heidän vanhemmistaan. Muistan elävästi niin nahjusmaiset, despootit ja kaappijuopot opettajat kuin häiriköt, hissukat ja anorektiset oppilaatkin.

Fiktiolla, karrikoinnilla ja stereotypisoinnilla on toki ollut osansa, mutta uskon, että monet kirjan kuvaukset pohjautuvat todellisuuteen. Mielestäni tämä kirja piti kirjoittaa, jotta asioista keskusteltaisiin.

Seuraavaksi kirjan saa luettavakseen heinäkuun miitissä Kemppu.

Kemppu ei ollut tapaamisessa, joten luen kirjan ennen häntä. Kemppu saa kirjan seuraavassa tapaamisessa.

Luin tämän loppuun jo keskiviikkona, mutten ole ehtinyt kommentoimaan ennen kuin nyt (keskiviikkoinen Guns 'n' Roses -keikka jätti unen vähälle ja to ja pe yli 10 tunnin työpäivät eivät parantaneet pirteyden astetta...).

Kirja oli helppolukuinen ja pakko oli lukea melkein yhdellä istumalla vaikka ottikin päähän koko ajan. En viitsi toistella tässä samoja juttuja, mutta olen hyvin paljon samaa mieltä harmajan ja Semmingin kanssa. Eniten kirjassa otti päähän kirjan opettajan negatiivisuus. Tuli mieleen, että jos työsi on noin hirveää, niin vaihda alaa. Myönnän kyllä, että yläasteella on varmasti vaikeaa opettaa, koska suurimmalla osalla oppilaista on menossa pahin murrosikä. Kuitenkin kun muistelin omaa yläastettani, mietin voiko asiat muuttua kymmenessä vuodessa noin paljon. Tottakai meilläkin oli häirikköjä, mutta suurin osa oppilaista osasi käyttäytyä. Ei kouluun välttämättä mielellään tultu, mutta en muista kenenkään nimitelleen opettajaa huoraksi, ainakaan päin naamaa. Mielestäni meidän koulun opettajista suurin osa oli ammattitaitoisia eikä tuollaisia valittajia ja jotka korvaavat opetustaidon puutteensa kovalla kurilla.

Kirjan opettaja kuulosti todellakin vastenmieliseltä. Hän oli juuri sellainen opettaja, jota olen aina inhonnut. Joka ei arvioi oppilaita osaamisen perusteella vaan sen pitääkö hän heistä vai ei. Ja harmajan mainitsemat sitaatit häiritsivät minuakin todella paljon. Liza Marklundin ja Lotta Snickaren kirjassa Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan kerrottiin tutkimuksesta, jossa oppitunteja oli videoitu ja katsottu myöhemmin opettajien kanssa. Monet opettajat kuvittelivat kohtelevansa tyttöjä ja poikia samalla tavalla, mutta kun he näkivät oman toimintansa videolla, he yllättyivät. Lisäksi Ruotsissa on mitattu kuinka paljon tytöt ja pojat saavat puheaikaa luokassa. Sukupuolijakaumasta riippumatta pojat saivat olla äänessä n. kaksi kolmasosaa ajasta. Surullista on, että tämä ei jää kouluaikaan, vaan sama aikajakauma todettiin yritysten kokoustilanteissakin. Nämä tutkimukset ovat tietysti tehty Ruotsissa, mutta en usko Suomen eroavan Ruotsista niin huimasti, tai jos eroaa, niin ei tässä asiassa ainakaan parempaan suuntaan, kun Suomessa ei saa oikein näistä asioista edes puhua.

Aika ankean kuvan kirja antoi nyky-yläasteen tilasta, jos kirjan on todella tarkoitus kuvata edes jossain määrin todellisuutta. Eikö yläasteessa ole muka mitään hyvää?

Kirja jatkaa Kempulle seuraavassa tapaamisessa (olen lomalla tässä välissä enkä todennäköisesti ehdi toimittamaan kirjaa ennen sitä).

RoryG ehti sitten kuitenkin toimittaa kirjan mulle kun satuttiin oleen samoilla kulmilla samaan aikaan tänään.
Kiitoksia, alankin tästä sitten lukemaan tätä paljon puhuttua teosta.

Kirjasta täälläkin käydyn keskustelun perusteella luulin, että se herättäisi minussa suurempiakin tunnereaktioita, mutta todellisuudessa pidin sitä melko yhdentekevänä. Tunsin vain lievää ärtymystä kertojaminää kohtaan: hän oli mielestäni typerä, pelkurimainen, puolueellinen ja alati huonotuulinen marisija, joka veti oppilaista omia johtopäätöksiään ja sai lapsellisia raivareita, mutta ei koskaan tehnyt mitään konkreettista parantaakseen asioita. Lisäksi huomio peruskoulusta muka tyttöjen kouluna ärsytti minuakin - sitä se ei todellakaan ole. Yhdyn tässä asiassa ja arvostelussa yleensä edellisiin lukijoihin.
En jaksa käsittää, että kirjasta on puhuttu tietokirjana tai ei-fiktiona. Se ei ollut mielestäni ollenkaan todentuntuinen. Pistää todellakin miettimään, miksi tämä on kirjoitettu. Jos kirjan on tarkoitus herättää keskustelua todellisen koulumaailman todellisista ongelmista, se ei mielestäni täytä tarkoitustaan. (Jos se on oikeasti herättänyt kunnon kriittistä keskustelua koulumaailmasta, niin hyvä sitten, mutta epäilenpä asiaa.) Jos kirjan on tarkoitus olla humoristinen, niin sitäkään se ei ollut. Kaikenkaikkiaan tämä oli mielestäni melkoisen turha lärpäke. Tai lainatakseni kirjan tyyliä: ihan v-n tyhmä kirja.
Pilkunviilaajan loppuhuomautuksena kirjan otsikosta: miksi kukaan oppilas käyttäisi sanaa "opettaja" graffitissa kokonaan, kun kaikki kuitenkin sanovat "ope"? (Kirjan sisällä otsikko olikin muodossa " Rexi on homo & opet hullui!")

Seuraavaksi myntille.
-> Lähetetty 17.7.2006

Rexi ja opettajat tulivat aikamoisella rytinällä postiluukusta tänä aamuna. :-)
Kiitoksia kirjasta ja mukavasta postikortista, Kemppu.

Vaikka olenkin yläasteen ja lukion käynyt pienemässä koulussa kuin tämä kirjassa kuvattu, tietyt jutut olivat varsin tuttuja omilta kouluajoilta. Uskon, että koulupäivät voivat olla tällaisia kuin tässä kirjassa. Varmasti on kärjistettykin juttuja, mutta silti. Arkea ironisoituna. Tai jotain. Minusta tämä vastasi vähän samanlaista koulukuvausta kuin mitä on totuttu jossain nuortenkirjoissa näkemään - nyt vain opettajan näkökulmasta. Nyt purnattiin myös kenkuista oppilaista eikä vain kenkuista opettajista. Vaikka päiväkirjakerronta välillä kävi vähän tasapaksuksi, niin kyllä nämä jutut silti minua huvittivat.
Ja ihmisiä ne opettajatkin vain ovat - varmasti on välillä aika hemmetin turhauttavaa työtä.
Yli-ihminenhän siinä pitäisi olla, jos olisi aina ehdottoman oikeudenmukainen, ei koskaan menettäisi hermojaan, olisi aina pirteä ja viitseliäs, tulisi aina toimeen kaikkien työkavereiden ja muiden ihmisten kanssa, tuntisi osaavansa työnsä loistavasti, osaisi aina tehdä oikeita ratkaisuja ja sitä rataa. Kun ei se nyt vain toimi niin.

Kiitos kirjaringistä, harmaja. Kirja lähtee tänään Kempun kuriirikyydillä kohti Oulua. Tiittapauppi on muuttopuuhissa eikä ehdi kirjaa juuri nyt lukemaan, mutta haluaisi kuitenkin lukea kirjan sitten, kun se taas ehtii pääkaupunkiseudulle. Seuraavana vuorossa siis lunatum.

Kuriiri on täten toimittanut kirjan lunatumille.

Sain kirjan eilen Oulun ekstramiitissä. Tällä hetkellä lukupino korkeahko, joten voi hieman kestää.

Kirja ei herättänyt minkäänlaisia sympatioita tai empatioita, lähinnä ärsytti minua. Muuta sanottavaa ei oikeastaan ole, kuin että en välittänyt kirjasta juurikaan.

Sain kirjan miitissä parin muun rinkikirjan ohella. Siirtyy TBR-pinon huipulle.

Sain kirjan luettua ja valitettavasti lukuelämys ei ollut myönteinen. Vaikka kirjoitustyyli oli miellyttävää, takakannessa lupailtu musta huumori jäi kirjasta puuttumaan. Lisäksi minua sieppasi kirjan lukuisat yleistykset (esim. peruskoulu on tyttöjen koulu, poikien portfoliot ovat suttuisia, tytöt ovat pikkutarkkoja näpertäjiä jne.). Tämän tyyppiset yleistykset ja stereotypiat ovat AINA harhaanjohtavia.

Tulipahan nyt luettua kuitenkin. Kirja lähtee Piikulle heti kun saan hänen osoitteensa.

Rexi + opet ovat täällä, kiitos!

Kirjan ilmestymisen aikoihin luin jostain viikkolehdestä Aino Kontulan haastattelun, jonka perusteella suhtaudun tähän kirjaan jo etukäteen hiukan negatiivisesti. Artikkelin perusteella kirjailija tuntui uraansa pettyneeltä ja jotenkin katkeroituneelta ihmiseltä.

Toivottavasti ennakko-odotukseni osoittautuvat vääriksi!

Tämän kirjan lukemista aloittaessani myös minä mietin miltä kannalta tätä pitäisi katsoa; onko kyseessä omaelämänkerrallinen kertomus vai fiktio. Päädyin viimeksi mainittuun vaihtoehtoon, koska näinhän kirjaa on markkinoitu. Asian tekee kyllä todella epäselväksi se että kirjan koulu on niin selvästi Raision Vaisaaren yläaste, jossa Aino Kontula aikanaan opetti.

Olen varmaan hiukan sovinisti, koska en juurikaan havainnut monen muun arvostelemaa tyttöjen ja poikien eriarvoista kohtelua, paitsi kertojan tunnustuksessa että hän tulee paremmin toimeen poikien kuin tyttöjen kanssa. Nyt on käsittääkseni virallisestikin puututtu tähän ”peruskoulu on tyttöjen koulu” –teoriaan, Tampereen suunnallahan on jossain koulussa perustettu erillisiä tyttö- ja poikaluokkia jotta opetusta voitaisiin sopeuttaa kummallekin ryhmälle sopivaksi. Vaikka me miten olemme tasa-arvon kannattajia, pitää mielestäni kuitenkin myöntää että tytöt/naiset ovat erilaisia kuin pojat/miehet – vähän kärjistäen ja yleistäen toki, ei minulle tarvitse muistuttaa että me olemme kaikki yksilöitä. Voisin kuvitella että tämä erilaisuus korostuu juuri yläasteiässä, aivan varmasti äänenmurroksen kanssa kamppaileva, testosteronia uhkuva lähes kaksimetrinen juippi vaatii enemmän tilaa ja on siten näkyvämpi (kuuluvampi?) hahmo kuin samanikäinen tyttö.

Itse pidin päiväkirjamaisesta kerronnasta, päiväohjelman samankaltaisuus (matka kouluun – koulupäivä – lähtö takaisin kotiin) ja viikonloppujen täydellinen puuttuminen korosti päivien yksitoikkoisuutta. Talven muuttuminen kevääksi oli myös kivasti kuvattu työmatkan pienten luontohavaintojen avulla.

Toivon todella että kertoja todella oli fiktiivinen hahmo eikä Aino Kontula itse, niin epäjohdonmukaista ja löysää hänen kasvatustyönsä oli. Hyvin tässä kuitenkin kävi ilmi että opettajatkin ovat ”vain” ihmisiä. Yläasteen opettajana toimiminen ei varmasti ole töistä helpoimpia!

Yhteenvetona sanoisin että jollei tiedä Aino Kontulan taustaa, ja siten pystyy lukemaan kirjan vain kouluelämää ja opettajan työtä kuvaavana romaanina, ei lukukokemus ole ollenkaan hullumpi. Sillä lukuasenteella kirjasta löytyy mielestäni pikkuisen takakannessa luvattua huumoriakin. Kirjan parasta antia ovat kuitenkin sen meissä bookcrossareissa herättämät voimakkaat tunteet! Tässä kohtaa on pakko tunnustaa että annoin kahden ystäväni ”vetää välistä” ja lukea tämän kirjan, ja heidän (aiempia journal entryjä lukemattomien) mielestään se oli lähinnä hupaisa.

Kirja jatkaa matkaansa katyanille tänään.

Tämä paljon ajatuksia herättänyt kirja oli saapunut minulle kun olin viikon matkalla, ja se odotti minua eteisessä kun saavuin tänään kotiin. Huimat kiitokset, hauskaa päästä lukemaan tämä kirja! Ja kiitos piikulle myös aivan iiiihanasta nallekortista, korttisi ovat aina niin huippuja, ja tämä oli kyllä yksi huipuimmista. Oli ihana tulla kotiin kun syrän oli vähän sykkyrällä ja sitten mieletön nalleperheen juhlakortti oli tällaisen mukavan kirjan kanssa odottamassa :)

Mmm...tästä on jo sanottu paljon tästä kirjasta... minä luin sen lähinnä uteliaisuudesta ja ammattimielessä; joudun työni takia kohtaamaan paljon opettajia. Aluksi kirja oli aika viihdyttävä, luin sitä eilisessä tenttivalvonnassa, mutta sitten sen tyyliin alkoi kyllä vähän puutua. Hyvin se silti palautti ylä-asteen karuun maailmaan...uih... olenpa onnekas kun en joudu olemaan osa sitä maailmaa enää. Kuitenkin, minusta kirjoittaja vaikutti itse välillä menevän vähän liikaa mukaan ylä-asteelaisten ajatusmaailman tasolle, minusta oli vaikea uskoa että opet todella ajattelisivat niinkuin tämä kyseinen tuntui ajattelevan. Siten vitsitkään eivät enää naurattaneet.
Mutta pohdin, että ehkä kirja olikin tarkoitettu nuoremmille lukijoille? Ehkä he saisivat siitä enemmän irti? Tai sitten vähemmän...
Mutta olipas taas yksi hassu kirja johon bookcrossingin kautta törmäsin. Kiitos siitä.

Rinkikirja saapui. Kiitos kaikille. En kyllä lue tätä ennen joulua. Palaan maailman ankeuteen vasta joulun jälkeen.

Vähemmätkin näytteet päiväkirjasta olisivat riittäneet. Jokaisen päivän avaaminen sää- ja kelimerkinnöillä oli puuduttavaa. Aamunavauksista raportointi tuntui myös aivan turhalta jo muutaman esimerkin jälkeen. Seurakunnan väen lässytykset tosin jaksoivat minua ilahduttaa. En todellakaan pitänyt kertoja-opettajasta. Hänen asenteensa tyttöihin oli vallan raivostuttava. Hän ei osannut suhtautua oppilaisiinsa aikuisen saati ammattilaisen tavoin, vaan oli poikaoppilaiden hurmattavissa. Vähän kevyttä läppää ja silmäniskuja, ja jo nousi numero. Lapsen määritteleminen 'komeaksi Johannekseksi' oli melkein etovaa. Enimmäkseen päiväkirjailija tuntui vain halveksivan sekä työtovereitaan että oppilaitaan. Silti hän uskoi, että jotkut oppilaat pitivät hänestä.

Yhtäkkiä 27.5. kertoja-opettaja alkaa lässyttää ja höpistä oppilaiden katseiden tavoittamisesta. Koko lukuvuonna hän ei ollut välittänyt kohdata oppilaiden katseita saati oppilaita. Ärsyttävän epäjohdonmukaista. Lukuvuoden loppuun sijoittui myös yritys saada latteista ja samankaltaisina toistuvista päiväkirjamerkinnöistä aikaiseksi tarina. Sitä varten oli tapettava yksi oppilas, mutta uhri oli turha. Yksikään kirjan henkilöistä ei vakuuttanut minua. Kaikki oli liian karrikoitua. Onnistuin löytämään kirjasta mustaa huumoria, mutta se ei naurattanut. Siitä puuttui terä.

Kieli muistutti jonkinlaista selkokieltä. Lyhyine lauseineen se oli puuduttavaa. Ehkä eläkepäiviään viettävä kirjoittaja tavoitteli nuorekasta tyyliä. En tiedä. Tavoitteli mitä tahansa, lopputulos ei ollut oikein onnistunut. Asenteen yksipuolisuus teki kirjasta melko epäkiinnostavan. Luultavasti saan paremman kuvan nykyperuskoulusta opettajakavereideni kertomuksista kuin tästä kirjasta. Ainakin siinä kuvassa oppilaat ja jopa opettajat ovat paljon sävykkäämpiä kuin tässä. Enpä silti ole pahoillani, että luin tämän kirjan. Tämä oli kevyt arkinen iltapala. Ei lempiruokaani, mutta ei mitään myrkkyäkään.

Lähetän kirjan arjamaarialle, koska Annikalalle ei voi lähettää PM:ä ja kysyä osoitetta.

Kirja tuli perille. Kiitos. Kaksi rinkikirjaa samana päivänä, hurjaa (ne ainoat rinkini, hih).
Ilmeisesti en saa annikalan osoitetta, joten lähetän tämän sitten sinulle, Harmaja, takaisin, kun saan luettua. Menee lukupinon päälle.

Kirja lähti vähän nikotellen liikkeelle, mutta koska oli niin nopealukuista, niin sain hyvin luettua. En kauheesti aluksi tykästynyt, tuntui, että teksti tökkää ja aina uuden päivän aloitus tulee just kun pääsisin kyytille.

Mutta kun olin puolenvälin yli päässyt niin pääsin kirjan rytmiin kiinni ja henkilöt tulivat tutuiksi. Innostuin kirjasta kuin uudelleen. Jotenkin tökkiminen loppui, kai pääsin samaan rytmiin kuin kirjoittaja ja loppu tulikin sitten liian äkkiä.

Aluksi tuntui myös, että kaikki on liian kielteistä, eikä mitään hyvää ole. Mietin, että mihin on jäänyt ne hyvät oppilaat. Kirjan loppua kohti aloin muistaa sitten itseni. Olin kyllä se hyvä oppilas, siis hyvä keskiarvo ja koenumerot, mutta käyttäytymiseni ei ollut mitään hyvää. Minä olin juuri niitä, joiden käytöstä ihmeteltiin. Että kympin oppilas ja tuollaista tekee ja nyt on tuollainen ja tuollainen. Löysin siis kirjasta itseni ja tajusin, että aika yrittää kullata muistot. Kirjan alussahan hain itseni kaltaisia kultaisia oppilaita ennen kuin muistin, että se kulta minussa olin vain ne numerot. Ei käytös. Minä olin myös niitä oppilaita, jotka olisivat halunneet jäädä tunnin jälkeen puhumaan opettajan kanssa. Huomiota, sitä olisin tarvinnut.

Jos siis olisin kirjoittanut tätä journalia heti, kun kirjan aloitin, tämä olisi ihan toisenlainen.
On ihanaa huomata, että mielipide voi muuttua pitkin kirjaa. Ettei alku saa hämätä liikaa. Liian usein taidan jättää kirjan kesken, jos se vielä tuntuu tekstiltäänkin sellaiselta, että yhtä sivua joutuu lukemaan mielestäni liian pitkään. Tässä sitä ongelmaa ei tullut, joten tuli luettua varmasti koko kirja.

Mietin sitäkin, että kirjasta saa ihan erilaisen kuvan, jos sitä lukee silloin tällöin luvun tai sitten yhteen pötkyyn koko kirjan, kuten minä tein.
Mielestäni juuri se oli mielenkiintoista, mitä oppilaille tapahtui käytöksessä, miten se muuttui jne. Kun mietin itseäni, niin olin juuri pahimmillani tuossa vaiheessa.

Seiskalla kiltti, omituinen, syrjäävetäytyvä. Sitten yhtäkkiä tuli sellaisia rimanalituksia käytöksessä. Numerot ok.
Kasilla tasaisempi, tavallisempi, sanovampi, numerot kohosivat varmasti.
Ysillä taas outoa käytöstä, puhumattomuutta, takaisin seiskaluokan omituisuuteen. Käytökseen koetettiin puuttua, mutta olin sitä mieltä, että liian myöhään. Numerot vain kohosivat. Rehtori kehui, että selvisin hyvin yläasteesta, vaikka seiskalla tuli noita "ihmeellisiä" käytösongelmia. Olin pettynyt. Eikö hän nähnyt lävitseni. Nyt ymmärrän, en minäkään nähnyt. Tunsin vain.

Mutta jotta ei mene ihan psykologiaksi, päätän tähän.
Hyvä lukukokemus.

Sain tämän kirjan harmajalta jo aikaa sitten, olen unohtanut merkata. Kirja oli mielestäni mielenkiintoista luettavaa, tosin hieman tasapaksua. Jäin kaipaamaan, että edes jotain positiivista olisi tapahtunut. Ei opettajan elämä näin kurjaa koko ajan voi olla.

Kirja tuli eilen postissa ja on... just sitä, mitä nyt tarvitsen. En mainannut millään malttaa laskea sitä käsistäni. Hersyvää tekstiä ja tuo niin monia asioita mieleen omista kouluajoista :)

Erittäin hyvä ja hauska luettava. Teksti eteni hyvin ja asiassa pysyi sisällä. Ja ne muistot, mitä tämä kirja herättikään... Vaikka itellä on yläasteajoista aikaa jo kohta 20 vuotta, niin taidettiin mekin olla aikamoisia tapauksia.

Lisäys 9.10. Varasin kirjan eräälle ystävälleni. Toimitan sen hänelle, kun näemme marraskuussa ja toivottavasti hän innostuu BC:stä.

Kirja oli mielenkiintoinen ja minulla oli hauskojakin hetkiä tämän kanssa. Nyt on kuitenkin aika antaa kirjan jatkaa matkaansa. Se vapautuu tämän illan Turun BC-miitissä tai jos kukaan ei ota sitä sieltä mukaansa, niin sitten se vapautuu illalla kaupungille.

Oho, onpas tämä kirja kiertänyt! Tästä kohistiin aikoinaan ilmestyessään, ja se on ollut tuon-voisi-joskus-lukea-listallani vuosia. Nyt miitissä tartuin tilaisuuteen!

No olipas mielenkiintoinen lukukokemus. Aiheutti välillä väristyksiä, koska omat ei-niin-mukavat yläastekokemukset pukkasivat esiin jostain muistin kätköistä. Vaikka ei meillä silloin muinoin 80-luvulla ihan noin hullua meininki ollut, esim. ei tarvittu ulosajajia, kyllä kaikki kiltisti kipittivät joka välitunti ulos värjöttelemään, eikä opettajille väitelty vastaan saati herjattu päin naamaa. Suurella hämmästyksellä luin myös vapun naamiaisista, luokkien puhelimista ja televisioiduista aamunavauksista. Ei meillä vaan!

Päähenkilöopettaja oli tosiaan ärsyttävä hahmo; pakkohan tuon (ja muidenkin opettajien) täytyy karikatyyri olla. Jotenkin pahoitin mieleni sen älykkkään/innokkaan seiskaluokan puolesta, joille tämä ope ei osannut tuottaa tarpeeksi haasteita. Niinhän hän myöntääkin, että tykkää enemmän laiskoista oppilaista, ilmeisesti koska sellaiset tuottaa vähemmän työtä. Pöh, ihan väärässä ammatissa tuo on.

Mutta luonto- ja sääkuvauksista tykkäsin. Paras kohta oli se huonosti laulava talitintti ("trä trä tryy").

Huvitti myös se, että just tämän lukemisen jälkeen oli Turun Sanomissa juttua Vaisaaresta. Kaikki haastatellut oppilaat tykkäsivät paikasta (isossa koulussa on helppo olla erilainen, on paljon valinnaisvaihtoehtoja, ei se iso koulu niinkään vaan opetusryhmien koko on se kriittinen asia), ja kuvassakin näkyi todella viihtyisän näköinen aula.

Kirja etsii uusia lukijoita miitistä. Lukuiloa!

Nappasin miitistä mukaani.

Toivottavasti tämä opettaja on jäänyt eläkkeelle tai vaihtanut alaa. Omat lapseni ovat menossa Vaisaaren kouluun enkä haluaisi heille näin elämäänsä kyllästynyttä opettajaa. Varmasti tarina oli väritetty ja toivon, ettei kaikki ole totta, mutta kyllä puolessa välissä tuli jo toiston makua: pointti tuli selväksi, olisin kaivannut jotain muuta.

Vien illan miittiin, jos vaikka pääkaupunkiseudulta löytyisi joku, joka ei ole tätä vielä lukenut.

Olen tosiaan välttynyt tältä kirjalta, vaikka nimi onkin tuttu.
Kiitos kirjasta!

Ei oikein uponnut minuun tämä tarina. Ei ollut koulu ennen tuollaista. Onko nykyäänkään?

Tämä ei oikein napannut minua mukaansa.
Musiikkitalon miittiin mukaan.
Ei nyt kirja napannut poimijaansa miitistäkään, vaan päätyi Kamppiin miitin jälkeen.
Lukuiloa!

Leivonmäen kansallispuiston puuceestä löytyi.