Johanna Sinisalon mainio Finlandia-palkittu esikoisromaani. Peikkomainen tarina oli kiinnostava, ja Johanna Sinisalo on koostanut hyvin todentuntuisen kokoelman peikkotietoutta kirjan kansien väliin. Erinomaista scifi/fantasiaa: toden rajat liukenevat epätodellisen edessä.

Kuuluu ehdottomasti kokoelmiin, mutta kun näitä on kaksi (toinen on vaimon kokoelmista), ylimääräinen joutaa kiertoon.

Otin tämän eilen mukaan Tampereen tapaamisesta.

Olipa siinä aika ovela kirja! Kukahan onnekas crossaaja seuraavaksi saa peikon vieraakseen?

Hertassa pidetystä miitistä lähti mukaan. Ennen päivänlaskua ei voi onkin jo jokusen vuoden ollut lukulistallani. Ihan uusia kirjojahan en kovin usein lue — varsinkaan sellaisia joista on julkisuudessa kohkattu paljon; haluan tietää miten kirja kestää aikaa. Eiköhän Päivänlasku ole jo odotellut tarpeeksi.
Kiitos kirjasta, Lukutoukka!


Lisäys 8.2.11: Varattu Amynitalle. Jos käy kuten pelkään, en ehdi lukea kirjaa ennen kuin tapaamme. Siinä tapauksessa saanen opuksen joskus takaisin. Kiirettä ei ole. Johan minä olen kaksi ja puoli vuotta seisottanut Sinisaloa hyllyssäni, niin että miksi ihmeessä nyt sitten äityisin hätäilemään...

Ajatukset eivät ole ainakaan vielä järjestyksessä. Pyydän siis jo etukäteen anteeksi sekavuuttani ja tekstin mittaa. Ei sitä kenenkään ole pakko lukea.
Jo ensimmäisellä sivulla yksi seikka kolisuttaa muistilokeron avainta ja toinen pistää vähän ihmettelemään.
Ensimmäinen on Martes — nimihän on tuttu Pessistä ja Illusiasta: siinä Martes on lumikko, Valkoinen kuolema. Toinen, se kummastusta aiheuttava asia on kertojan sukupuoli; Enkeli eli Mikael (epäilyksen herättyä tarkistin nimen takakannesta) vaikuttaa naiselta.
Siinä oikeastaan tulikin sanottua aika lailla Sinisalon käyttämistä keinoista. Hän ammentaa kirjallisuudesta — tarinan kulku ja sen hahmot muistuttavat ennen kaikkea Yrjö Kokon saturomaania — ja kääntää poimimiaan asioita välillä vaihteen vuoksi nurin. Martes pani minut lisäksi tuumimaan, noudattaako kirjailija angloamerikkalaista tapaa luonnehtia henkilöhahmojaan näiden nimien kautta. Jo vain, niinhän hän tekee.
Koska jatkossa viittailen mm. kertomuksen loppuratkaisuun, tätä seuraa melkoinen pätkä valkoista tekstiä. Aktivoiva näkee.
Martes on siis lumikko, jota Sinisalon Pessi ei kuitenkaan pistä kuoliaaksi puikolla tai muulla teräaseella vaan joka puolustautuu sateenvarjolla. Suljettunahan se näyttää lähinnä puikolta. Luonteeltaan Martes kieltämättä muistuttaa Valkoista kuolemaa. Hän on ahne ja piittaamaton hyväksikäyttäjä, joka haluaa pitää Mikaelin vallassaan, hyydyttää tämän paikoilleen ja puolustuskyvyttömäksi.
Sukupuolestaan huolimatta Kokon Illusiaa vastaa Mikael eli Enkeli. Se, että hän kirjan alussa kuulostaa selvästi naiselta, lienee ihan tarkoituksellista. Mikaelin ulkonäön merkittävin piirre, useasti mainitut vaaleat kiharat muistuttavat nekin sateenkaarelta karanneesta keijutytöstä. "Enkeli, keijuseni", sanoo Spiderman. Luonteeltaan Enkeli onkin sitten Illusian vastakohta. Hän on ihmis- (ja peikko-) suhteissaan hyväksikäyttäjä, joka kuljettaa narussa niin Eckeä kuin Spidermaniakin ja tahtomattaan myös Palomitaa. Ja Pessiä, pukeehan hän peikon farkkuihin ja kuvaa tätä tienatakseen. — Illusia tuli vieraaseen, Pessin ympäristöön. Sinisalo kääntää asetelman ylösalaisin ja palaa vasta lopun karkumatkalla alkuperäiseen versioon.
Lukiessani pohdin päähenkilön nimiä: miksi Mikael ja Enkeli, miksei vaikka Illu? Nukkumaan mennessäni keksin loistavan vastauksen, mutta niinhän siinä kävi kuin hyville ideoille usein: minä unohdin. Kysymys vaivaa edelleen. Siivekkäitä toki ovat niin keijut kuin enkelitkin, ja sekä enkelien että Illusian kotina lienee taivas (siellähän se sateenkaari hehkuu), mutta se ei minusta ihan riitä. Eipä sitten auttanut kuin ottaa Raamattu käteen. Ylienkeli Mikael näyttää olevan varsin sotaisa herra, joka Ilmestyskirjassa johtaa sotajoukkoja lohikäärmettä (Saatanaa) vastaan. Sinisalon kirjassa varsinainen taistelija on kuitenkin peto itse, Pessi. Vaihtoiko kirjailija tässäkin roolit? Tai... olisiko kyse enkelin tehtävästä sanansaattajana ja ehkä vielä nimenomaan Mikaelin sielujen taivaaseen saattamisprojektista? Onko romaanin Enkeli edelläkävijä, viestinviejä jonka tehtävä on puhua ihmisille luonnon puolesta, julistaa yhteiselon tarpeellisuutta? — Vai meninkö minä nyt tulkinnoissani liian pitkälle?
Tohtori Spiderman tuo ilman muuta mieleen sarjakuvahahmon, jota en juurikaan tunne. Sen verran utelias olin, että vilkaisin mitä Wikipedia hänestä tietää. Sarjakuvan Hämähäkkimies kuuluu käsittääkseni koulukiusattujen suureen joukkoon (jonkin sortin nössöiksi määriteltyjähän ne supersankarit kai aina). Aika helppo on kuvitella aina kiihtyessään änkyttävä Jori Hämäläinen sarjakuvasankarin kohtalotoveriksi.
En kuitenkaan päässyt Kokon sadusta eroon. Tohtori Spidermanista mieleeni tulee Ristilukki, onhan hahmoilla yhteisiä piirteitä. Kumpikin on älykäs ja porukan pisimmälle koulutettu, kummankin naurua, puheääntä ja -tapaa kuvaillaan samankaltaisin adjektiivein. Ristilukki kertoo opiskelleensa korkeakoulun reali-praktillisella linjalla toisin kuin Illusian isä Illusioni, joka oli valinnut linjakseen klassillis-ideologisen. Eläinlääkärin työ lienee on yleensä varsin käytännönläheistä, ja Café Bongossa Spiderman kieltäytyy eettisis-ideologisesta keskustelusta maastopukuisen naisen kanssa. Voin kuvitella Ristilukin käyttäytyvän samoin. Kataluutta ja maireutta ei Hämäläisessä tosin ole, eikä hän kudo verkkoja. Sen sijaan hän Ecken lailla pyristelee Enkelin kutomassa verkossa. Ristilukki tuntee paljastaneensa liikaa Illusialle ja puree siksi tämän siivet irti. Sinisalon tekstissä vastaavan tempun tekee Martes rikosilmoituksellaan. Spiderman puolestaan toimii päinvastoin kuin Ristilukki. Hän on valmis uhraamaan sekä uransa että maineensa varoittamalla Mikaelia niin, että tämä ehtii lähteä Pessin kanssa pakoon. Keijukainen menetti siipensä ja joutui jäämään Pessin maailmaan, Enkeli säilytti omansa ja... Siipien menetyksen myötä Illusia löysi kätensä. Spiderman taas antoi Mikaelille jalat alle varoituksellaan. ;)
(Sivuhuomautus: Spiderman kuitenkin suostuu juttelemaan maastopukuisen kanssa. Ecke puhuu ilmeisesti samasta naisesta sanoessaan, ettei kukaan ”tietenkään mene istumaan sen viereen”. Spiderman on siis Bongon muuta asiakaskuntaa ystävällisempi?)
Joka kerran Ecken nimen nähdessäni korvieni välissä kaikui lause ”Ecce homo”. ”Katso ihmistä”; siinä se riippuu Ihmisen Poika ristillä orjantappurakruunu päässään. Eckessä näen vielä vahvemmin kristillistä symboliikkaa kuin Enkelissä. Kokon saturomaaniin en yhdistä häntä lainkaan. Ecke on Päivänlaskun Kristus-hahmo: nuhruinen, köyhä ja pyyteetön, viaton uhri. Hän on myös kirjan lähestulkoon ainoa sympaattinen henkilö. (Spiderman taas on ainoa empatiaa herättävä tyyppi. Sinisalo vääntää totutut asetelmat jälleen nurinniskoin. Uuden Testamentin supersankari ei saa ainakaan minua tuntemaan minkäänlaista sympatiaa sen paremmin kuin Ristilukki empatiaa.) No jaa, bookcrossaajaa tietysti viehättävät aivan erityisesti Ecken ammatti ja kodin sisustus. Vanhoja kirjoja täynnä olevaan antikvaarin kotiin kun pääsisikin joskus tutustumaan.
Jos Eckestä pitäisi väkisin löytää pala Pessiä ja Illusiaa, veikkaisin päivänkorentoa. Siinä se huolettomana tanssii ja saattaa illan tullen päätyä Ristilukin verkkoon. Ei sittenkään. Olkoon Ecke minun luennassani kertojien joukossa säännön vahvistava poikkeus.
Vilkaisin joutessani paria muuta Ennen päivänlaskua ei voi -journaalia ja huomasin eräiden lukijoiden kummastelleen alakerran Palomitan roolia ja tarpeellisuutta kirjassa. Asiahan on minusta aivan itsestään selvä: hän tuo toisen näkökulman peikon ja ihmisen yhteiseloon. Siinä missä Pessi on ihmisen luolassa ja ihmisen vanki, filippiiniläinen postimyyntimorsian on joutunut Vuorenpeikon luolaan ja vangiksi. Mikaelin ja Pessin tarinassa Sinisalo kääntää Anni Swanin sadun ja vastaavat tarut nurin, Palomitan ja Koistisen kohdalla hän taas toistaa niitä. Pentti Koistinen on todellinen Vuorenpeikko. Hän on ruumiillistunut pahuus, väkivaltainen, ilkeä, julma ja kiero tyyppi, joka on sananmukaisesti lukinnut pienen kaunottaren luolaansa ja alistanut tämän valtaansa. Eikä Palomitalla ole ulospääsyä, ei ennen kuin kirjan lopussa. Mietittäväksi jää, voisiko myös Mikaelin ja Pessin suhde olla sellainen, jos Mikael olisi luonteeltaan toisenlainen. Tuskin sentään. Pessihän on kuitenkin petoeläin. Sitä on myös Pentti Koistinen.
Palomita sai minut vihdoin kaivamaan Pessin ja Illusian esiin (enpä minä muuten Ristilukin suuntautumisvaihtoehtoa olisi muistanutkaan). Kyyhkynen. En millään saanut päähäni, onko Pessin ja Illusian metsässä sellaista. Onhan siellä sepelkyyhkypari, joka vaikuttaa hieman tutulta, vaikka erojakin Koistisen pariskuntaan löytyy. Palomita itkee kierukkaa, jonka Pentti on pakottanut hänet ottamaan. Rouva Sepelkyyhky taas tuntee vastenmielisyyttä huomatessaan, että hänkin tulee munimaan. Munia hautoessaan hän sitten taitaa ihastua majuri Kirjekyyhkyseen, joka on hänen mielestään niin kovin toisenlainen kuin hänen oma miehensä. Samalla tavoin Palomitankin ihastuksen kohde on oman aviomiehen vastakohta. Herra Sepelkyyhky tuntee ”pientä mustasukkaisuutta miehisessä sydämessään”, herra Koistisen vastaavat tunteet tulevat paljon rajummin esiin ja sijaitsevat Pentin miehisessä ties-missä. Egossa?

Ylitulkintaa? Voi olla. Mutta minähän lukija olen. Siinä ominaisuudessa minulla on oikeus tehdä kaunokirjallinen teos sellaiseksi kuin haluan. :)
Jopa tuota valkoista tulikin. Sori.
Lukutoukan mielestä Ennen päivänlaskua ei voi on ovela kirja. Hmm, ehkä minäkin voisin allekirjoittaa sanavalinnan. Se on minusta nimittäin aika jännä: lukemisen aikana olin pettynyt, ja tunne jatkui vielä kannet suljettuanikin. Kirja tarvitsi näemmä aikaa, sillä mitä enemmän sitä on kulunut, sitä kiinnostavammalta romaani alkaa vaikuttaa. Lukukokemus siis jatkuu, ja sehän on aina hyvän kirjan merkki.
Eklektinen se totta tosiaan on, mutta eipähän tuo suuremmin haittaa. Sinisalo hyödyntää monia lähteitä aina kirjan ja sen lukujen nimistä alkaen. Kovin uusia keinoja hän ei käytä, mutta miksi pitäisi? Pyöräkin on jo kertaalleen keksitty. Esimerkiksi ns. lehtileikkeiden ja muiden kirjallisten otteiden mukaan ymppääminen toi väistämättä mieleen Karel Čapekin mainion Salamanterisodan. Vähän vähemmän niitä olisi minun mielestäni voinut silti olla, sillä nyt lukukokemus tunsi hajoavan käsiin. Vaan eheytyihän se jonkin verran sitten jälkikäteen. Sen verran oudoilta jotkut kaunokirjallisuuslainauksista muuten kalskahtivat, että parista kirjasta piti varmistaa Sinisalon tekniikkaa. Epäilykseni osoittaui oikeaksi; hän on upottanut sitaatteihin omiaan, vaikka teksti suurimmaksi osaksi olisikin ihan aitoa. Kirjailijalla on kirjailijan kujeet.
Jos ei ole rakenne vallan omaperäinen, ei sitä ole juonikaan. Pierre Boullen Apinoiden planeetan taisin lukea joskus 60-luvulla, joten muistikuvani siitä ovat hitusen hataria. Sen Päivänlasku silti toi mieleen — tai toisi, jos rupeaisi miettimään kertomuksen jatkoa. Sitäkin enemmän Enkelin ja Pessin tarina muistutti Peter Høegin ihastuttavaa romaania Nainen ja apina, käsitteleehän myös se ihmisen ja eläimen suhteen lisäksi ympäristökysymyksiä. Kirjoitustyyleissä onkin sitten eroa; Høeg koskettaa lukijaa myös tunnetasolla, kun taas Sinisalo kirjoittaa ranskalaisen viileästi, tekstiä joka ei lukijaa liikuta. Ehkä jotkut sen takia moittivat henkilöhahmoja turhan ohuiksi. Viileys ei suinkaan ole huono asia, vaikken ranskalaisen kirjallisuuden ihailijoihin kuulukaan. Sinisalo kirjoittaa hyvin, mitä sitä kieltämään.
Eikä kirjaiija malttanut jättää Pessiä ja Illusiaa rauhaan edes juonta rakennellessaan. Miksi olisi, kun käytettävissä kerran on niin mahtava lähde? Esimerkiksi peilikohtaus muistuttaa sitä, missä menninkäis-Pessi näkee näkin. Tosielämästä kirja viestii siinä, että Eckeä lukuunottamatta sen henkilöhahmojen kohtalo jää arvailujen varaan. Lopun tapahtumat viittaavat Pessin ja Illusian maailman mahdollisesta paluusta. Kokon kirjassahan käydään sotaa. Demonstratiivipronominin muuttuminen loppulauseessa persoonapronomiksi kielii sekin osaltaan Pessi ja Illusia -yhteydestä, siinähän eläin kuin eläin on hän. (Ja jos tämä on spoilausta niin sitten on. Eiköhän tässä entryssä ole valkoista jo ihan riittämiin. Syyttäköön itseään se, joka vilkuilee päiväkirjamerkintöjä ennen kirjaan tarttumista.)
Omintakeisimmillaan Sinisalo on pääparin valinnassa ja tapahtumien sijoittamisessa kaupunkiympäristöön. Ovelaa oli laittaa Enkelin seuraan peikko ja tehdä tästä petoeläin, jolla ei ole mitään tekemistä ihmissuvun kanssa. Ja totta kai nimenomaan suomalaiseen ja pohjoismaiseen mytologiaan nojautuminen hytkäyttää mukavasti.
On se. Jännä kirja, joka tuntuu vain paranevan sitä mukaa kun tätä kirjoitan. Paras kai lopettaa.

Tänään kirja, jonka nimi ja lukujen otsikot on lainattu kaikkien aikojen lempilaulustani, siirtyy Amynitan haltuun. Hyviä lukuhetkiä! Ja kiitokset sekä msaarelle että Lukutoukalle todella kiintoisasta lukukokemuksesta!

Tällä vapautuksella osallistun mm. katrinat:n bring poetry to the world 2011 -haasteeseen. Niinpä tuikkaan kirjan väliin runollisen kirjanmerkin. Tällä kerralla kyse on islantilaisesta lempirunostani:

Kaksi matkaa

Lyhyt on matka sinne
minne ei ole pakko pyrkiä
lyhyenlyhyt
sitäkin lyhyempi huomenna
oudoilla mailla
matka
maan ja tähtien
etäiselle navalle.

Pitkä on matka sinne
minne minun on mentävä
loputonta taivaltamista
kummallista tienoota
matka kotiin
ihmisten sydämiin.

Vaikka sitten puhuisinkin
enkelten kielillä.
. . . . . . . . . . . . . . . . . — Hannes Pétursson

Saatu Tarnalta treffatessamme Tampereella. Hienoa saada vihdoin tämäkin kirja lukupinoon, kun olen tämän perään jo pitkään haikaillut!

Luin kirjan jo pari viikkoa sitten, mutta en ole selvinnyt siitä journaloimaan.
Minulla meni tovi, ennen kuin kirja otti minut mukaansa, enkä ole ihan varma ottiko se ihan kokonaan. Minulla ei ollut ennakko-odotuksia kirjan suhteen, sillä viime aikoina olen tietoisesti vältellyt tietoja kirjasta (takakanttakaan en lukenut) ja muistista on jo kadonneet aikoinaan kirjasta lukemani arviot ja muut jutut.
Lainaukset lehtiartikkeleista ja eri kirjoista peikkoja koskien tuntuivat usein tylsille ja katkaisevan tarinaa. Toki aluksi oli mielenkiintoista lukea millaisina eläiminä peikot nähdään, mutta vähempikin olisi riittänyt. Minustakin Enkeli oli hyvin naismainen, pitkään häntä naiseksi luulinkin. Yleisesti ottaen henkilöt eivät olleet kovin kiinnostavia. Ja vähän kyllästytti taas seksin änkääminen tähänkin tarinaan. En suinkaan ole arka kirjallisuudessa esiintyvän seksin ja seksuaalisuuden suhteen, usein pidän siitä kovastikin, mutta joskus se tuntuu vähän päälleliimatulle "rohkeudelle", etenkin jos se tuntuu vähän ylimääräiselle varsinaisen tarinan suhteen. Jotenkin kaipasin ihmisen, peikon ja luonnon suhteen syvempää käsittelyä. Nyt väliin työnnetyt "dokumentaatiot", ja ympärillä olevat muut ihmissuhteet sekseineen mielestäni ohensivat tarinaa. Esimerkiksi Palomita jäi jotenkin ulkopuoliseksi, enkä aluksi ihan muistanut mieshahmojenkaan suhteen, että kuka siis rakastikaan ketä.
Loppujen lopuksi kirja jäi melko vahvasti kuitenkin mieleen. Mieheni ottaa tämän lukupinoonsa seuraavaksi, eli jää vielä toistaiseksi samaan osoitteeseen.

EDIT: Vein kirjan mukanani miittiin, ettei se suotta pölyty meillä hyllyssä, kun ei tuo puoliso ole ehtinyt tätä lukemaan vieläkään.

Kirja lähti mukaani miitistä. Olen jo pitkään ajatellut, että tämä pitäisi lukea, ja nyt siihen tuli tilaisuus. Kiitos!

Meillä tämä kirja joutui pölyttymään vähän turhan kauan. Kirjan vuosi -haasteen innoittamana tartuin tähän viimein, vähän ristiriitaisin odotuksin: toisaalta muistan kirjaa kehutun kovasti, toisaalta teema ja genre ei houkuttanut itseäni juuri lainkaan. Mutta onneksi luin, sillä pidin kirjasta kovasti. Mielenkiintoista oli lukea myös Tarnan kattava journaali heti kirjan lukemisen jälkeen. Kiitos siitä, ja kiitos tästä lukukokemuksesta, kierrättäjät.

Pääkaupunkiseudun kuukausimiittiin tarjolle.

Otin tämän nyt kuitenkin miitistä mukaani, vaikka alunperin ajattelin, että en ota - fantasia ja scifi kun eivät niin paljon kiinnosta. Päätin kuitenkin olla avoin ja antaa tälle mahdollisuuden, kun duffelikin tästä tykkäsi... ;)

Työkaveri kiinnostui tästä kirjasta, joten tämä menee ensin hänelle luettavaksi ennenkuin luen tämän itse.

Ensimmäinen neljännes kirjasta meni ihmetellessä. Luulin tosiaankin, että kirjan päähenkilö on nainen eikä kaikki lukemani oikein täsmännyt, piti kerrata alkua uudelleen. Lainaukset peikkotarinoista olivat mielenkiintoisia, mutta tarinan edetessä loppua kohden niitä oli mielestäni liian paljon ja pitkästi. Itse tarinahan oli kuitenkin aika lyhyt. Luin kirjan parissa päivässä työmatkoilla eli melko nopeasti... jokin kirjassa kuitenkin kiinnosti.. mutta ei silti yllä parhaiden lukemieni kirjojen joukkoon. Jotain jäi uupumaan, en tiedä mikä...

Kirja palautui minulle.

Helmet-haaste 2018: 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi.

Vaikea uskoa, että 2,5 vuotta vierähti siitä, että sain vihdoin luettua tämän. Nyt tuli otollinen hetki, sillä osaltani tämä sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi, sillä scifi ja fantasia ovat sellaisia, joista en yleensä innostu.

Tämä kirja kuitenkin yllätti positiivisesti! Tämä oli kiehtova ja samalla hyvällä tavalla outo tarina. Aika jännä ajatus tuo Mikaelin ja peikon yhteiselo. Ns. faktaosuuksia oli mielenkiintoista lukea. Ihan hyvä lukukokemus siis loppujen lopuksi, vaikkakaan tuskin saa minua siirtymään scifin ja fantasian pariin.

Tarjolle pks-vakiomiittiin.

Edit. Jäi minulle.

Kirja jäi odottelemaan seuraavaa lukijaa Keravan kirjaston vaihtohyllyyn. Hyviä lukuhetkiä!

********************************************************************************
Löysit vapauttamani BookCrossing-kirjan, hienoa! Olisi hauska tietää mistä löysit kirjan, luitko sen tai aiotko lukea. Jos luet kirjan, olisi myös mukava kuulla mitä mieltä olet kirjasta. Sen jälkeen voit jättää kirjan omaan hyllyysi tai antaa sen jatkaa matkaa.

Jos rekisteröidyt BookCrossing-sivustolle, pystyt myös itse seuraamaan tämän kirjan ja muiden rekisteröimiesi ja vapauttamiesi kirjojen matkaa.

Mukavia lukuhetkiä!