Lasimaalaus
1 journaler for this copy...
Kovakantinen runokirja v. 1948, 8.p, 116 sivua. WSOY, päällyspaperi puuttuu.
"Aila Marjatta Meriluoto (Pieksämäki 10.1.1924), runoilija, suomentaja. Meriluodon esikoiskokoelma Lasimaalaus (1946) muodostui menestysteokseksi, josta syksyyn 1948 mennessä oli otettu kahdeksan painosta. Rohkea ja varma ääni, jolla Meriluoto sodanjälkeisistä tunneista, kivisistä jumalista, runoilijan työstä, luomisen pakosta, tuskasta ja helppoudesta - lasimaalarista, puusepästä, ompelijasta, kirkonrakentajasta, ruukunvalajasta, kauniiden asioiden tekijästä - otettiin ihastuneena vastaan. Varhaisrunot ovat riimillisiä, ja ensimmäisissä kokoelmissa on runsaasti maalausanalogioita. Toukokuun tai syksyn maisemakuvissa on mukana sielunmaisema: "mihin ikinä kosketat, sinuksi se muuttuu, sieluksesi".
Eija Komu
Runouslehti Taite
AJATUS KULKEE KÄSIEN KAUTTA
Aila Meriluodon lyriikan kehkeytymisestä
27.11.2002
"Aila Meriluodon esikoisteos Lasimaalaus (1946) jännittyi kahden maailman rajalle. Kirjallisuudentutkimuksessa Lasimaalaus ja Sairas tyttö tanssii on totuttu lohkomaan irralleen muusta Meriluodon lyriikasta. Niitä on pidetty ilmaisultaan ”perinteisinä” teoksina.
Toisaalta Meriluoto on itsekin pitänyt näitä teoksia ”näkyjen kirjoina”. ”Kysymys on eräänlaisista alku-unista, suurunista, joihin kai pystyy vain niin estynyt ja tiedustamaton henkilö kuin olin siihen aikaan, unissakävijän varmuudella.”
Lasimaalaus ei varsinaisesti rikkonut perusfeminiinistä kuvaa naiseudesta, vaan osittain pikemminkin lujitti sitä. Goetheläinen ”nais iki-ihanne meit’ ohjaa” muovautui Aila Meriluodon käsittelyssä muotoon ”Mä, kaikkitieto nainen,/ mä ikuisesti oon.”
Silti runominä oli myös ehdoton, uhmakas ja kapinallinen. Tämä tulee esille erityisesti Lasimaalauksen Kivi sessä Jumalassa, runossa, joka on rytmisesti niin tiukka, että vastaavaa saa hakea oikeastaan vain Lauri Viidan Betonimyllärin (1947) Julku-runosta. Kivisen Jumalan rytmiikka on kuin sarja taltan iskuja. Ne hidastuvat ja lopulta lakkaavat turhien anelujen ja epätoivoisen hädän jälkeen. Runominän katse ei enää suuntaudu ylöspäin vaan sivulle, toisiin ihmisiin, ja eteenpäin, huomiseen, josta kukaan ei enää voi olla varma.
Niin sanotun vaikenevan Jumalan motiivi on kirjallisuudessa vanhastaan tuttu, mutta Kivisen Jumalan jumalhahmo on mykkyytensä lisäksi myös sokea, hengetön ja tunnoton. Tähän kylmyyteen runominä vastaa kylmyydellä ja puhumattomuudella. Jumalan kuva, ihminen, on lopulta kauhistuttavalla mutta myös ainoalla mahdollisella tavalla luojansa kaltainen: ”Mutta me kasvoimme pimeän myötä,/ itsekin kiveä, itsekin yötä,/ harteilla totuus kuin graniittitaakka./ Kivinen Jumala, herätit meidät,/ omaksi kuvakses teit sinä meidät./ Kylminä seisomme, huomiseen saakka.”
Pirjo-Maija Toivonen on kyseenalaistanut Aila Meriluodon lyriikan mekaanisen lohkomisen väitöskirjassaan Aila Meriluodon varhaislyriikan modernismista. Onkin tarpeen muistaa laajempi kirjallinen tausta: olipa Eeva-Liisa Mannerin Tämä matka (1956) kuinka käänteentekevä tahansa, myöskään niinsanottua ensimmäistä modernismia ei voi kuitata pelkkänä ohimenevänä kokeiluna. Sen merkitystä ei voi kumota sillä, että 1930-luvulla valtaosin palattiin perinteiseen runomittaan.
Mihin tuo maaginen raja olisi vedetty, jos Edith Södergran ja Katri Vala eivät olisi kuolleet? Jossittelu ei kuulu kirjallisuudenhistoriaan, mutta kirjallisuuteen itseensä se sattuu kuulumaan: kirjallisuutta ei olisi olemassa ilman jossittelua.
Liki kyllästymiseen asti on puhuttu siitä, kuinka Lasimaalaus antoi äänen kokonaiselle sukupolvelle. Aila Meriluoto luonnehti sukupolvensa tuntoja: ”Runoillamme oli sotavuosien kate, varhaisnuoruuden joka oli kokenut kuolemisen ennen elämistä. Kuulostaa pateettiselta, mutta aika oli pateettinen.” Ja aika oli ennen muuta myös ankara, raskas ja repivä. Jos Saima Harmaja, toinen eteerinen perhetyttö, oli runoillut: ”Sumusta sumuun kuljen, ihminen./ Vain yhden tiedän: nähdä tahdo en”, nyt oli totisesti nähtävä: ensin seuraukset, sitten myös syyt.
Jo Lasimaalauksen Kahlaajatytössä on esillä se näkemisen motiivi, joka periytyy Aila Meriluodon mukaan Rainer Maria Rilkeltä, Meriluodon nuoruusvuosien tärkeimmältä runoilijalta. Meriluoto on luonnehtinut Rilken lyyrikonääntä tavalla, jonka voi sovittaa yhtä lailla häneen itseensä: ”Hän ei tavoitettuaan oman äänensä tyytynyt puhumaan sillä vaihtumattomasti, vaan syvensi sitä, etsi uusia äänenpainoja, kunnes ikään kuin löysi uuden äänen, samasta omimmasta kohonneen, mutta merkillisellä tavalla jälleen aivan erilaisen.”
Tämä rilkeläinen näkeminen, tapahtuneen ja tapahtuvan kerääminen silmiin ikään kuin varastoon, on tärkeä motiivi Meriluodon koko tuotannossa. Se liittyy myös aistien ja käden yhteistyöhön, konkreettiseen hahmottamiseen. Pirjo-Maija Toivonen onkin käsitellyt väitöskirjassaan erityisesti kuvanveiston teemaa Meriluodon lyriikassa.
Kun me puhumme Meriluodosta, me puhumme kirjailijasta, jonka tuotantoa on ehdottomasti syytä lukea jatkumona ja jonka tuotannon kaavamainen jaottelu tuntuu ahdistavalta, sillä jopa proosan ja lyriikan raja häilyy.
Aila Meriluoto on painottanut kielen perimmäistä musiikillisuutta: ”Kieli on musiikkia ja liikettä, sitä on myös kuunneltava ja itse myötäiltävä.” Lasimaalauksen hittiruno Kakskymmentä suvea tunnetaan hyvin myös Unto Monosen tangosävellyksenä. Taajat klassisen musiikin viitteet saivat vähitellen antaa tilaa myös rockille. Aila Meriluoto on siis kiinni ajassaan ahnain käsin ja kuulevin korvin. Elämästä (1972) sujauttaa mukaan myös huumeisiin kuolleen blues-rock-legendan Janis Joplinin amerikkalaista elintasokilpailua irvailevan renkutuksen: ”Oh Lord, won’t you buy me a Mercedes-Benz...”
Rainer Maria Rilken ohella Lauri Viita opetti Aila Meriluodolle, miten konkreettinen voi avautua huikaisevaksi abstraktioksi. Asumattomiin-teoksessa (1963) on runo Puzzle, joka on niin paljas, ettei sitä suojaa vähäisinkään ibseniläinen elämänvalhe. Tässäkin konkreettinen aukeaa abstraktioksi.
Palapelin kokoaminen on ollut Aila Meriluodolle välttämätön kirjojen työstämisvaihe: ajatus kulkee käsien kautta, asiat hahmottuvat. Mutta yksinkertaista se ei ole, ei palapelin kokoaminen eikä ajattelu, tuntemisesta puhumattakaan: ”Väsähtäminen tai näkeminen,/ kaikella on monta nimeä ja uusia voi keksiä./ Merkityksiä riittää kun mikään ei todella merkitse.”
Ruotsin-vuodet 1962–74 merkitsivät Aila Meriluodolle paitsi irtiottoa Lauri Viidasta myös oleilua eri kielessä ja eri kulttuurissa. Harry Martinsonin Aniaran kääntämistä Meriluoto on luonnehtinut matkaksi, jolta palattuaan hän ei enää ollut sama. Kun ruotsin kieli alkoi sisäistyä, Meriluoto kirjoitti ruotsiksi ja näki unia ruotsiksi. Sekin oli eräänlainen matka. Kun tämä prosessi oli saavuttanut lakipisteensä, Meriluodon paluu Suomeen oli mutkaton.
Kaiken tämän avulla estynyt runoilijatyttö löysi uuden kielirekisterin: lörpöttelyn, slangin ja sälän. Silmämitan (1969) runossa Tavarat pöytälaatikkoon ahdettu sälä viittaa jälleen kerran lapsuuteen. Asiat siilaantuvat ajan myötä niin, että ne on helpompi mahduttaa tekstiin. Mutta tieto elämän kuluttavasta luonteesta ei ole kivuton: ”Ironinen jokailtainen inventaario: no ei tämän kummempaa sinähän tiedät.”
Lasimaalauksen nuori ja uhmakas Meriluoto, Silmämitan keski-ikäinen realisti – ja Kimeän metsän (2002) vanhentuessaan yhä villimmin koikkelehtiva runominä! Kimeän metsän ohjeistuksen mukaan elämää kannattaa nuuskia niin paljon kuin ennättää. Iho on yhä lämmin, ja uurteisetkin nuput aukeavat kosketuksesta."
TUTKIMUSKIRJALLISUUS:
Aila Meriluoto: Rainer Maria Rilke, koditon runoilija. Suomen kirjallisuuden vuosikirja 1947. Toim. Aaro Hellaakoski ja Y.A. Jäntti. WSOY 1947.
Aila Meriluoto: Puheenvuoro teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet 2. Kirjailijoiden studia generalia 1979. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1980.
Aila Meriluoto tänään. Juha Tantun haastattelu Kootuissa runoissa. WSOY 1976.
Tuula Hökkä: Runoa katsein ja tanssien – Aila Meriluoto. Teoksessa ”Sain roolin johon en mahdu" . Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja. Toim. Maria-Liisa Nevala. Otava 1989.
Pirjo-Maija Toivonen: Aila Meriluodon varhaislyriikan modernismi ja sen tausta. Tekstianalyyttinen tutkimus modernismin estetiikasta ja historiasta. Jyväskylä studies in the arts 24. Jyväskylän yliopisto 1986.
(Essee pohjautuu esitelmään, jonka kirjoittaja piti Sylvi Kekkonen -symposiumin pääjuhlassa 11.8. 2002 Pieksämäellä.
Aila Meriluoto sai tunnustuksena elämäntyöstään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tämänvuotisen palkinnon.)
Kahlaajatyttö
Kahlasin veteen miettivin jaloin.
Katselin kauan. Nähdä aloin.
Ehtoo läheni aaltojen myötä
vasten jäljessä-liukuvaa yötä.
Tyyntyi läike ja kuvasti saaret,
taivaan, rannat, kaislojen kaaret.
Kaiken omistin, kuin vedenpinta.
Kirkasta rauhaa, hiljaisinta ...
Katsoin sieluuni, katsoin eteen. -
Solahti vieras airo veteen:
mies tuli soutaen selkiä pitkin.
Kuvastin särkyi. - Aamulla itkin.
"Aila Marjatta Meriluoto (Pieksämäki 10.1.1924), runoilija, suomentaja. Meriluodon esikoiskokoelma Lasimaalaus (1946) muodostui menestysteokseksi, josta syksyyn 1948 mennessä oli otettu kahdeksan painosta. Rohkea ja varma ääni, jolla Meriluoto sodanjälkeisistä tunneista, kivisistä jumalista, runoilijan työstä, luomisen pakosta, tuskasta ja helppoudesta - lasimaalarista, puusepästä, ompelijasta, kirkonrakentajasta, ruukunvalajasta, kauniiden asioiden tekijästä - otettiin ihastuneena vastaan. Varhaisrunot ovat riimillisiä, ja ensimmäisissä kokoelmissa on runsaasti maalausanalogioita. Toukokuun tai syksyn maisemakuvissa on mukana sielunmaisema: "mihin ikinä kosketat, sinuksi se muuttuu, sieluksesi".
Eija Komu
Runouslehti Taite
AJATUS KULKEE KÄSIEN KAUTTA
Aila Meriluodon lyriikan kehkeytymisestä
27.11.2002
"Aila Meriluodon esikoisteos Lasimaalaus (1946) jännittyi kahden maailman rajalle. Kirjallisuudentutkimuksessa Lasimaalaus ja Sairas tyttö tanssii on totuttu lohkomaan irralleen muusta Meriluodon lyriikasta. Niitä on pidetty ilmaisultaan ”perinteisinä” teoksina.
Toisaalta Meriluoto on itsekin pitänyt näitä teoksia ”näkyjen kirjoina”. ”Kysymys on eräänlaisista alku-unista, suurunista, joihin kai pystyy vain niin estynyt ja tiedustamaton henkilö kuin olin siihen aikaan, unissakävijän varmuudella.”
Lasimaalaus ei varsinaisesti rikkonut perusfeminiinistä kuvaa naiseudesta, vaan osittain pikemminkin lujitti sitä. Goetheläinen ”nais iki-ihanne meit’ ohjaa” muovautui Aila Meriluodon käsittelyssä muotoon ”Mä, kaikkitieto nainen,/ mä ikuisesti oon.”
Silti runominä oli myös ehdoton, uhmakas ja kapinallinen. Tämä tulee esille erityisesti Lasimaalauksen Kivi sessä Jumalassa, runossa, joka on rytmisesti niin tiukka, että vastaavaa saa hakea oikeastaan vain Lauri Viidan Betonimyllärin (1947) Julku-runosta. Kivisen Jumalan rytmiikka on kuin sarja taltan iskuja. Ne hidastuvat ja lopulta lakkaavat turhien anelujen ja epätoivoisen hädän jälkeen. Runominän katse ei enää suuntaudu ylöspäin vaan sivulle, toisiin ihmisiin, ja eteenpäin, huomiseen, josta kukaan ei enää voi olla varma.
Niin sanotun vaikenevan Jumalan motiivi on kirjallisuudessa vanhastaan tuttu, mutta Kivisen Jumalan jumalhahmo on mykkyytensä lisäksi myös sokea, hengetön ja tunnoton. Tähän kylmyyteen runominä vastaa kylmyydellä ja puhumattomuudella. Jumalan kuva, ihminen, on lopulta kauhistuttavalla mutta myös ainoalla mahdollisella tavalla luojansa kaltainen: ”Mutta me kasvoimme pimeän myötä,/ itsekin kiveä, itsekin yötä,/ harteilla totuus kuin graniittitaakka./ Kivinen Jumala, herätit meidät,/ omaksi kuvakses teit sinä meidät./ Kylminä seisomme, huomiseen saakka.”
Pirjo-Maija Toivonen on kyseenalaistanut Aila Meriluodon lyriikan mekaanisen lohkomisen väitöskirjassaan Aila Meriluodon varhaislyriikan modernismista. Onkin tarpeen muistaa laajempi kirjallinen tausta: olipa Eeva-Liisa Mannerin Tämä matka (1956) kuinka käänteentekevä tahansa, myöskään niinsanottua ensimmäistä modernismia ei voi kuitata pelkkänä ohimenevänä kokeiluna. Sen merkitystä ei voi kumota sillä, että 1930-luvulla valtaosin palattiin perinteiseen runomittaan.
Mihin tuo maaginen raja olisi vedetty, jos Edith Södergran ja Katri Vala eivät olisi kuolleet? Jossittelu ei kuulu kirjallisuudenhistoriaan, mutta kirjallisuuteen itseensä se sattuu kuulumaan: kirjallisuutta ei olisi olemassa ilman jossittelua.
Liki kyllästymiseen asti on puhuttu siitä, kuinka Lasimaalaus antoi äänen kokonaiselle sukupolvelle. Aila Meriluoto luonnehti sukupolvensa tuntoja: ”Runoillamme oli sotavuosien kate, varhaisnuoruuden joka oli kokenut kuolemisen ennen elämistä. Kuulostaa pateettiselta, mutta aika oli pateettinen.” Ja aika oli ennen muuta myös ankara, raskas ja repivä. Jos Saima Harmaja, toinen eteerinen perhetyttö, oli runoillut: ”Sumusta sumuun kuljen, ihminen./ Vain yhden tiedän: nähdä tahdo en”, nyt oli totisesti nähtävä: ensin seuraukset, sitten myös syyt.
Jo Lasimaalauksen Kahlaajatytössä on esillä se näkemisen motiivi, joka periytyy Aila Meriluodon mukaan Rainer Maria Rilkeltä, Meriluodon nuoruusvuosien tärkeimmältä runoilijalta. Meriluoto on luonnehtinut Rilken lyyrikonääntä tavalla, jonka voi sovittaa yhtä lailla häneen itseensä: ”Hän ei tavoitettuaan oman äänensä tyytynyt puhumaan sillä vaihtumattomasti, vaan syvensi sitä, etsi uusia äänenpainoja, kunnes ikään kuin löysi uuden äänen, samasta omimmasta kohonneen, mutta merkillisellä tavalla jälleen aivan erilaisen.”
Tämä rilkeläinen näkeminen, tapahtuneen ja tapahtuvan kerääminen silmiin ikään kuin varastoon, on tärkeä motiivi Meriluodon koko tuotannossa. Se liittyy myös aistien ja käden yhteistyöhön, konkreettiseen hahmottamiseen. Pirjo-Maija Toivonen onkin käsitellyt väitöskirjassaan erityisesti kuvanveiston teemaa Meriluodon lyriikassa.
Kun me puhumme Meriluodosta, me puhumme kirjailijasta, jonka tuotantoa on ehdottomasti syytä lukea jatkumona ja jonka tuotannon kaavamainen jaottelu tuntuu ahdistavalta, sillä jopa proosan ja lyriikan raja häilyy.
Aila Meriluoto on painottanut kielen perimmäistä musiikillisuutta: ”Kieli on musiikkia ja liikettä, sitä on myös kuunneltava ja itse myötäiltävä.” Lasimaalauksen hittiruno Kakskymmentä suvea tunnetaan hyvin myös Unto Monosen tangosävellyksenä. Taajat klassisen musiikin viitteet saivat vähitellen antaa tilaa myös rockille. Aila Meriluoto on siis kiinni ajassaan ahnain käsin ja kuulevin korvin. Elämästä (1972) sujauttaa mukaan myös huumeisiin kuolleen blues-rock-legendan Janis Joplinin amerikkalaista elintasokilpailua irvailevan renkutuksen: ”Oh Lord, won’t you buy me a Mercedes-Benz...”
Rainer Maria Rilken ohella Lauri Viita opetti Aila Meriluodolle, miten konkreettinen voi avautua huikaisevaksi abstraktioksi. Asumattomiin-teoksessa (1963) on runo Puzzle, joka on niin paljas, ettei sitä suojaa vähäisinkään ibseniläinen elämänvalhe. Tässäkin konkreettinen aukeaa abstraktioksi.
Palapelin kokoaminen on ollut Aila Meriluodolle välttämätön kirjojen työstämisvaihe: ajatus kulkee käsien kautta, asiat hahmottuvat. Mutta yksinkertaista se ei ole, ei palapelin kokoaminen eikä ajattelu, tuntemisesta puhumattakaan: ”Väsähtäminen tai näkeminen,/ kaikella on monta nimeä ja uusia voi keksiä./ Merkityksiä riittää kun mikään ei todella merkitse.”
Ruotsin-vuodet 1962–74 merkitsivät Aila Meriluodolle paitsi irtiottoa Lauri Viidasta myös oleilua eri kielessä ja eri kulttuurissa. Harry Martinsonin Aniaran kääntämistä Meriluoto on luonnehtinut matkaksi, jolta palattuaan hän ei enää ollut sama. Kun ruotsin kieli alkoi sisäistyä, Meriluoto kirjoitti ruotsiksi ja näki unia ruotsiksi. Sekin oli eräänlainen matka. Kun tämä prosessi oli saavuttanut lakipisteensä, Meriluodon paluu Suomeen oli mutkaton.
Kaiken tämän avulla estynyt runoilijatyttö löysi uuden kielirekisterin: lörpöttelyn, slangin ja sälän. Silmämitan (1969) runossa Tavarat pöytälaatikkoon ahdettu sälä viittaa jälleen kerran lapsuuteen. Asiat siilaantuvat ajan myötä niin, että ne on helpompi mahduttaa tekstiin. Mutta tieto elämän kuluttavasta luonteesta ei ole kivuton: ”Ironinen jokailtainen inventaario: no ei tämän kummempaa sinähän tiedät.”
Lasimaalauksen nuori ja uhmakas Meriluoto, Silmämitan keski-ikäinen realisti – ja Kimeän metsän (2002) vanhentuessaan yhä villimmin koikkelehtiva runominä! Kimeän metsän ohjeistuksen mukaan elämää kannattaa nuuskia niin paljon kuin ennättää. Iho on yhä lämmin, ja uurteisetkin nuput aukeavat kosketuksesta."
TUTKIMUSKIRJALLISUUS:
Aila Meriluoto: Rainer Maria Rilke, koditon runoilija. Suomen kirjallisuuden vuosikirja 1947. Toim. Aaro Hellaakoski ja Y.A. Jäntti. WSOY 1947.
Aila Meriluoto: Puheenvuoro teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet 2. Kirjailijoiden studia generalia 1979. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1980.
Aila Meriluoto tänään. Juha Tantun haastattelu Kootuissa runoissa. WSOY 1976.
Tuula Hökkä: Runoa katsein ja tanssien – Aila Meriluoto. Teoksessa ”Sain roolin johon en mahdu" . Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja. Toim. Maria-Liisa Nevala. Otava 1989.
Pirjo-Maija Toivonen: Aila Meriluodon varhaislyriikan modernismi ja sen tausta. Tekstianalyyttinen tutkimus modernismin estetiikasta ja historiasta. Jyväskylä studies in the arts 24. Jyväskylän yliopisto 1986.
(Essee pohjautuu esitelmään, jonka kirjoittaja piti Sylvi Kekkonen -symposiumin pääjuhlassa 11.8. 2002 Pieksämäellä.
Aila Meriluoto sai tunnustuksena elämäntyöstään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tämänvuotisen palkinnon.)
Kahlaajatyttö
Kahlasin veteen miettivin jaloin.
Katselin kauan. Nähdä aloin.
Ehtoo läheni aaltojen myötä
vasten jäljessä-liukuvaa yötä.
Tyyntyi läike ja kuvasti saaret,
taivaan, rannat, kaislojen kaaret.
Kaiken omistin, kuin vedenpinta.
Kirkasta rauhaa, hiljaisinta ...
Katsoin sieluuni, katsoin eteen. -
Solahti vieras airo veteen:
mies tuli soutaen selkiä pitkin.
Kuvastin särkyi. - Aamulla itkin.
