Tammi 2018. 200 s.

Finlandia-ehdokas 2018

Takakannesta:

7-vuotiaan pojan kaksi kesäpäivää v. 1977, kahdessa mummilassa. Koski erottaa mummit toisistaan, mutta syvin juopa heidän välillään ovat muistot vuodesta 1918.
Mummit asuvat samassa kaupungissa, välissä on koski. Toisen perhe oli sisällissodassa punaisten puolella, toinen valkoisten. Mutta heidän lapsensa rakastuivat kuin Romeo ja Julia, ja saivat pojan.
Toiseen mummilaan haetaan vesi kaivosta ja lämpö liiteristä. Leikkitoverina pihassa on Vilho-poika, joka vuonna 1918 sai reiän vatsaansa. Toisessa mummilassa on palkintopuutarha, katossa kristallikruunu ja seinällä Mannerheim. Poika elää kesäänsä kahdessa eri todellisuudessa ja kuulee mummeiltaan kaksi eri totuutta nuoresta Suomesta.

Pieni pata kuulee itse asiassa vain totuuden sirpaleita, ja niistä syntyy esimerkiksi näkymätön ystävä Vilho. Tämän päivän aikuinen lukija lukee tarinasta enemmän kuin seitsenvuotias minäkertoja kertoo, ja vanhat tapahtumat ristivalottuvat myös kolmannen persoonan kertojan avulla.

Kun on hahmottanut henkilöt ja aikatasot, kirja on kerronnaltaan vaivatonta luettavaa. Kauheitakaan tapahtumia ei puutu, mutta lapsen näkökulma ja lapsen logiikka ja lapsen minäkerronnan usein tahaton huumori keventävät. Kahden eri ajan lapsia - mummeja lapsina ja Jaria - yhdistää se assosioinnin ja fantasian kyky, jota sotakaan ei pyyhi pois. Toisaalta lapsuus on vaarallista aikaa, oli sota tai ei, kaikkea tulee keksityksi, se kuula voisi pudota kalloon... hurjia ovat pikku Jarin leikit.
Mummeja ei Järvelä kohtele aivan tasapuolisesti. Kontrollifriikki Sofia matonhapsuineen on kokolailla karrikoitu hahmo verrattuna maanläheiseen Ainoon.

Vuoden 1918 kokeneet eivät enää ole kertomassa muistojaan, tai eivät ainakaan muista mitään. On hienoa, miten Jari Järvelä ja esimerkiksi Heidi Köngäs ovat paneutuneet sukunsa kokemuksiin ja miten eläytyvää fiktiota he niistä kirjoittavat.

-ruzena

Tuhannet kiitokset ylläritoivekirjasta ruzena! Arvostan suuresti, vielä uutuuskin kaiken lisäksi:):)

Luettu 30.-31.12.2018
Vuoden viimeinen kirja osoittautui vuoden 2018 parhaaksi. Ja kaikista v.1918 tapahtumista kertovista, lukemistani kirjoista tämä Järvelän teos on minulle kirkkaasti ykkönen.
Lukukokemus oli niin vahva, että mietin miten pystyn kirjoittamaan kirjasta mitään mikä ei tuntuisi täysin lattealta.
Vaikka kirja on täynnä järkyttäviä ja ahdistavia sisällissodan tapahtumia ja ihmiskohtaloita, siinä on myös aivan täydellistä lapsuuden ja lapsen ajatusmaailman kuvausta. ( Ainakin tämmöiselle itse 1960-1970-luvuilla lapsuuttaan ja nuoruuttaan eläneelle, silloinhan lapset vielä saivat touhuta keskenään kaikenlaista ilman jatkuvaa vahtimista.)
Aikuisilta piilossa ja salaa Jari kuuntelee aikuisten kauheita ja lapsen aivoille käsittämättömiä juttuja, jotka tulevat leikkeihin ja painajaisiin.
Mutta kirjan luvut, joissa kertojana on lapsi-Jari, myös keventävät kirjan tunnelmaa ja ainakin minä naureskelin niitä lukiessani monta kertaa. Osa oli kyllä myös jokseenkin makaabereja, kuten esim. kohtaus, jossa Jari yrittää piristää Vilhoa sillä että tämä teloitettiin ampumalla eikä kirveellä, jolloin pään irtoaminen olisi ehkä vaatinut jopa 7 iskua. Siis herran jestas, mutta tuo kuvaa mielestäni juuri mainiosti lapsen ajatusmaailmaa!
Myös kirjan loppu on onnistunut. Jari ja vanhat runot saavat mummot, arvokkuutensa säilyttäen, ojentamaan toisilleen sovinnon käden.

Pidin myös kirjan kielestä, se on ajan henkeen ja lapsen suuhun sopivaa.

En ole antanut vielä koskaan aiemmin yhdellekään BC-kirjalle kymmentä tähteä, sillä olen ajatellut että entäs jos tulee vielä joku parempi?! Mutta Järvelän kirjalle aion nyt antaa 10 ja rima on kyllä tosi korkealla sille teokselle joka yrittää samaan:)
Kirja jää toistaiseksi omaan hyllyyn, sillä myös mies haluaa lukea kirjan ja itsekin haluan palata siihen toistamiseen.
Kiitos vielä ruzena että sain tämän hienon kirjan luettavakseni!