Kirjan esittely kustantajan sivuilla:

Newyorkilainen 38-vuotias ruokatoimittaja Tressa on juuri mennyt naimisiin, mutta pian häiden jälkeen hän alkaa epäröidä, onko Dan sittenkään se oikea. Tressan irlantilainen isoäiti Bernadine meni naimisiin 1930-luvulla ja piti päiväkirjaa siitä lähtien. Bernadine nai itseään vanhemman Jamesin eikä todellista rakkauttaan.

Tressa saa häälahjaksi isoäitinsä päiväkirjan, jota lukiessaan hän saa monia oivalluksia rakkauden ja avioliiton olemuksesta ja omasta itsestään - ehkä ihminen voi sitoutua rakastamaan, mutta ei voi oikeasti rakastaa ellei sitoudu?

Onnellisen avioliiton reseptejä on elämänmakuinen ja irlantilaisella makeankirpeällä huumorilla terästetty tarina, jota rytmittävät vanhat irlantilaiset reseptit perunaletuista portterikakkuun.

Englanninkielinen alkuteos: Recipes for a Perfect Marriage (2006)
Suomentanut: Helinä Kangas

2. taskukirjapainos
Bazar 2015

- Tämänpäiväinen hankinta Itiksen Kontista (neljä pokkaria eurolla).

Kirja varattu toukokuulle, jonka hippasin sillä Toivelistahipassa.

Toukokuulle huomisessa Factory-miitissä, hyviä lukuhetkiä!

Kiitos Tarya tästäkin kirjasta ja että näit vaivaa toiveeni täyttämiseksi!

Bernadinen ja Tressan tarinat liikkuivat niin samanlaisissa teemoissa ja tunnelmissa, että melkein sotkin tarinat mielessäni hetkittäin. Pidin kirjasta kovasti. Itkin lopussa, kun Bernadine toteutti kuolevan Jamesin viimeisen pyynnön.

Kirja jatkoi liikettään. Hyviä lukuhetkiä!

Nappasin kirjan miitistä :)

En voi sanoa pitäneeni tästä kirjasta, mutta luin sen kuitenkin kokonaan. En ihan jaksanut ymmärtää naisten motiiveja. Toinen haikailee vuosikymmeniä "menetetyn" rakkauden perään. Toinen menee naimisiin 5kk seurustelun jälkeen ja kaikki on pielessä. Eniten ehkä ärsytti se, että kaikki Tressan ystävät osoittautuivat snobeiksi, pettäjiksi ja muutenkin vääränlaisiksi ihmisiksi ja sitten kaikki Danin suku ja ystävät puolestaan ihaniksi kullanmuruiksi (Tressan ensin inhottua heitä puoli kirjaa). En vaan pystynyt samaistumaan mihinkään - itselleni naimisiinmeno ei ollut mikään maata mullistava ihanne tai paniikinomainen pakko, mies vaan halusi yhteisen sukunimen koko perheelle (lapsi oli jo syntynyt). Mikä riivatun paniikki naisille muka iskee vielä nykypäivänä, että naimisiin on päästävä ennen nelikymppisiä tai muuten elämä on ohi eikä ikinä löydä ketään?!? Siis kirjoissa, toivottavasti ei oikeassa elämässä.

Pyh.

Ainiin, reseptit hyppäsin yli, en nauti ruuanlaitosta.

Jätän kirjan jonnekin Aurinkomäen tienoville Keravan Sirkusmarkkinoiden aikana. Lisään tarkemman tiedon, kun olen vapauttanut - ehkä kuvan kera!