(orig. Once Were Warriors, suom. Tuomas Kilpi)

Takakannesta:

"Alan Duffin maoriromaani Kerran sotureita nouse Uuden-Seelannin kiistellyimmäksi teokseksi ja sen pohjalta tehty menestyselokuva on kerännyt lukuisia palkintoja ympäri maailmaa. Duff kuvaa villiä kansaansa säälittä. Heken perheen elämä maorislummissa on laahautumist päivästä toiseen, seuraavan oluen metsästystä, väkivaltaa, luovuttamista ja itsekunnioituksen kadottamista. Paras tappelija saa ehdoitta yhteisönsä arvostuksen. Siksi Jake Heken nyrkit heiluvat niin usein kuin mahdollista, kotona ja kapakassa. Ja siksi nuoret maoripojat liittyvät hurjiin jengeihin, joissa tappo on vain testi ja pelkurit vain ilmaa. Kerran sotureita on myös tarina välittämisestä ja toivosta."

Olipas rankka kuvaus maorien elämästä nykypäivän Uudessa-Seelannissa. Työttömyys, toivottomuus, väkivalta ja ennen kaikkea juopottelu ovat arkipäivää. Lapset jätetään oman onnensa nojaan, vaikka vanhemmat heitä omalla tavallaan rakastaisivatkin. On helppo syyttää muita, erityisesti pakehoja, valkoihoisia. Miksi tehdä työtä, kun joka torstai valtio lähettää shekin, jotta voi olla tekemättä mitään - paitsi mennä pubiin ja pelata hevosia. Tarinan keskiössä on Heken perhe: isä Jake on tappelijoiden aatelia, heikkoutta ei saa näyttää, äiti Beth ei unelmoinut hakatuksi tulemisesta, mutta minkäs teet kun rakastaa, poika Nick haaveilee jengiin liittymisestä, tytär Grace on aikuistumisen kynnyksellä, toinen poika Boogie on aivan liian herkkä maorislummissa selviämään. Viikot toistuvat samanlaisina, kunnes tapahtuu jotain, joka järisyttää koko Heken perhettä. Kun pohja on saavutettu, on jonkun muututtava. Kirja on kerrottu muutaman Heken perheenjäsenen näkökulmasta, heidän omalla äänellään. Tämä teki lukemisesta vähän hidasta, mutta kun siihen tottui, tarinakin rupesi vetämään. Olen nähnyt kirjan perusteella tehdyn elokuvan, en siitä kovin paljon muista, mutta muistaakseni tapahtumat eivät menneet ihan samalla tavalla.

Vapautui vaihtohyllyyn.