Yhteisnide, jossa teokset Alastalon salissa : Kuvaus saaristosta I ja Alastalon salissa : Kuvaus saaristosta II. Seven-pokkarit. Helsinki : Otava 1933/2007. Nidottu, 421 + 405 sivua.

Takakansi:
”Tuleville suomalaisille lukijapolville”, vastasi Volter Kilpi vuonna 1933, kun häneltä kysyttiin, kenelle hän Alastalon salissa -romaania kirjoitti.
Kilven pääteosta on usein pidetty kaikkien aikojen parhaana suomalaisena romaanina. Helsingin Sanomien kyselyssä vuonna 1992 se valittiin sellaiseksi puolivirallisestikin.
”Mahtava suomalaisen proosan universaalinen kansan eepos.”
– Kirjailija Bo Carpelan
”Aikaansa edellä ollut kirja, jonka suhde sekä 'tapahtumiseen' että kieleen on säilyttänyt kaiken ajankohtaisuutensa.”
– Säveltäjä Jouni Kaipainen
”Suurenmoinen romaani elämän ja mielen kompleksisuudesta, Suomen Proust.”
– Professori Matti Klinge
Alastalon salissa ilmestyi alun perin kahtena niteenä.
Tämä laitos sisältää molemmat osat.

Kirjasammosta löytyy Onni Tolvasen laatima teosarvio, julkaistu Arvostelevassa Kirjaluettelossa 1933:
”Pitäjän isännät, jotka samalla ovat kippareita eli merikapteeneja, kokoontuvat Alastalon saliin päättämään yhteisestä suuresta yrityksestä, parkkilaivan rakentamisesta. Kirjassa kerrotaan lähes tuhannella tiheään paine tulla sivulla, kuinka taloon tullaan, istuinpaikat otetaan, piippuhyllyltä piiput valitaan, juodaan kahvia ja totia, sekä lopuksi kirjoitetaan paperille, minkä osuuden laivaan kukin nimiinsä ja vastatakseen merkitsee. Tämän enempää ei ulkonaisesti tapahdu. Mutta näissä puitteissa kirjailija kuvailee erinomaisella asiantuntemuksella ja havainnollisuudella noita kapteenejaan, heidän luonnettaan ja laatuaan. Samalla tulee vähitellen muun lomassa esitetyksi mitä värikkäimmin näiden saaristolaisten elämää, tapoja, ajatuksia, maailmankatsomusta sekä ympäröivää luontoa. Kerronta on niin rehevää ja harvinaisen huumorintäytteistä, että sen vertaista saa hakea.
Teoksen kieli ja tyyli ovat siinä määrässä omalaatuisiaan, että moni lukija voi niihin, ainakin aluksi, kompastua. Vaikka kirjaa ei ole kirjoitettu murteella, siinä on paljon sanoja, joita toispaikkakuntalainen ei ymmärrä. Monet oudot sanamuodot eivät liene murretta eivätkä kirjakieltä. Lauseet ovat pitkiä ja monin paikoin vaivaloisia. Saattaa tavata kokonaisen sivun, vieläpä kahdenkin pituisia lauseita. Mutta kun on päässyt kotoutumaan teokseen, voittaa nämä hankaluudet ja huomaa yhä useammin lauseissa, jotka ovat kuin hiljaa keinuvia meren laineita, niin runollisen kauniita sanontoja, että ne ovat taas kuin pieniä auringon kultaamia aallonharjoja keskellä sinistä merenselkää.
Tällainen kirja ei ole aloittelevia kirjallisuuden lukijoita varten, eikä niitä varten, jotka pian haluavat tietää, miten sitten käy. Mutta omassa omituisessa Ja harvinaisessa laadussaan se on merkillinen, suurenmoinen teos.”

Kilpi, Volter (1874 – 1939) Kansallisbiografia-sivuilla
Kilpi, Volter Kirjasammossa
Volter Kilpi Wikipediassa
Kirjailija Volter Kilpi oli tajunnanvirran taitaja Ylen Elävässä arkistossa
Volter Kilpi – Yleistä Volter Kilpi Kustavissa -sivustolla
Volter Kilven Seura, kotivut
Alastalon salissa Kirjasammossa
Kesäklassikko: Henkiset voimamieskisat Alastalon salissa Kiiltomadossa
Alastalon salissa Wikipediassa
Avaruuslaivoista ja hirviöistä Volter Kilven romaanissa Alastalon salissa Nuoressa Voimassa
Volter Kilpi: Alastalon salissa Kirjavinkeissä

Alastalon salissa on ollut tosihyllyssäni ja siis myös lukulistallani kymmenen vuotta. Paksut kirjat vain pelottavat, enkä kai siksikään ole saanut tartuttua siihen. Kirjasta olen kuullut kiinnostavan kehuvia lausuntoja, mm. Hambolta joka luki sen joitakin vuosia sitten ja sitten ylisti kovasti. CatharinaL:n Suomi-foorumilla pystyyn polkaisema lukuprojekti innosti minut vihdoin kaivamaan kirjan esiin ja rekisteröimään sen; ehkä nyt aika myös lukea se.
Foorumiketjussaan CL ehdotti edistysaskeleiden journalointia ja linkittämistä ao. ketjuun. Yleensä kirjoitan lukukokemuksestani/mietteitäni vasta lukemisen loputtua, mutta kokeillaan nyt kerran näinkin. Pysyväthän asiat ja ajatukset toivottavasti mielessä paremmin.
En malttanut odotella rekisteröintiä, vaan ryhdyin lukupuuhiin heti kirjan löydyttyä. Etenin Kirkkomaa-esiluvun ja kahden varsinaisen luvun verran. Kilven lause on aivan mahtava! Se imaisi heti mukaansa, jopa niin etten osaa sanoa sisällöstä oikeastaan yhtään mitään. Nautin vain kielestä. Mieleen tulee Lauri Viita parhaimmillaan. Tähän mennessä Kilpi on vain ollut parhaimmillaan koko ajan.
Minulle kirjan paras ja likipitäen ainoa oikea formaatti on perinteinen paperikirja. Sellainen on tämä minunkin kappaleeni. Alastaloa lukiessani huomaan yllättäen kaipaavani äänikirjaa. Miten ihanaa olisikaan istua mukavassa tuolissa, sulkea silmänsä ja antaa hyvän lukijan lausua minulle näitä taidokkaita lauseita. Nauttia ja antaa ehkä kuvien kulkea silmien ohitse. Nähdä mitä Alastalon salissa oikein tapahtuu...
Mahtuuhan tuommoisessa tilassa tapahtumaan:
”Muulloinkin aina pisti harmiksi silmään ja mieleen kun tuli ovesta sisään tähän saliin! Tampuuri jo edessä? Porstuasta muualla saliin päästään! Ja mitä varten Alastalon piti olla isosempi parempiansa? Onkos Langholmankaan sali näin suuri? Neljä syltää ja kaksi korttelia jokainen seinä nurkasta nurkkaan sisäpuolelta mitaten, kun neljä syltää on laillisen salin mitta!” (s. 27)
Jos osasin laskea oikein, Alastalon salissa on tilaa 55 neliötä. Tottahan sinne sopii ajatus poikineen.

Tila on varattu linkeille, jotka johtavat muiden Alastalo-projektiin osallistujien mietteisiin lukemastaan. Siten minun helppo aina halutessani käydä tutustumassa toisten ajatuksiin.
• CatharinaL
•
•

KOLMAS LUKU: ”Härkäniemi valitsee itselleen piippua Alastalon piippuhyllyltä ja tuumailee ajankuluksi erinäisiä.”
Nyt maltoin jo hiukkasen paneutua sisältöönkin, mutta tosiaan vain vähän. Ajatus piippuhyllystä nimittäin vaivasi mieltäni koko luvun ajan ja vaivaa itse asiassa mieltäni, netistäkään kun en selvitystä löytänyt. Ymmärrän toki, että isännällä oli piippuhylly, seinälle lasten ulottumattomiin nostettu säilytyspaikka piipuille, tupakalle ja varmaan myös muille mahdollisille tarvikkeille (piipunrassit yms). Ymmärrän senkin, että isännällä oli useita erilaisia piippuja; juonhan minäkin kahvini milloin mukista, milloin lasista ja espressoa jopa kupista. Samoin tekevät tietysti myös vieraani. Piipun olen kuitenkin kuvitellut hyvin henkilökohtaiseksi esineeksi, sellaiseksi jota ei toiselle lainata. Siksi minusta tuntuu oudolta, että Härkäniemi valikoi Alastalon hyllystä piippua itselleen. En minäkään mene yökylässä ollessani valitsemaan isäntäväen hammasharjarivistöstä pesuvälinettä omille hampailleni. — Joko olen erehtynyt, eikä piipussa olekaan mitään henkilökohtaista, tai sitten Härkäniemi on röyhkeämpi kuin luulin. No, ehkä se selviää lukemisen edistyessä.
Ainakin toistaiseksi minä kumminkin pidän Härkäniemestä. Hän vaikuttaa olevan tolkun mies, vakaa, vankka ja harkitseva. Toivottavasti lukijalle jossain vaiheessa kerrotaan sekin, mistä hyvästä hän on saanut toisen nimensä.
”Malakias Afrodite Härkäniemi siis hommasteli piippuhyllyn edessä salin peränurkassa, hän oli semmoisessa toimituksessa, jonka järkimies, vasitenkin Härkäniemen kaltainen mies aina suorittaa kiirehtimättä ja visulla harkinnalla.” (s. 51)
Siinä hommastellessaan Härkäniemi arvioi mm. isäntäänsä ja pohtii syitä hänen ratkaisuihinsa.
”Minä luulen, että Alastalo onkin pistänyt tuommoisen piipun hyllyllensä koetellakseen jo poskista ja miehen piippumausta ketä pitää pidellä järjellä ja ketä narrilla.” (s. 51)
Härkäniemi antaa vaikutelman varsin vaatimattomasta miehestä; joitakin piippuja hän pitää itselleen liian hienoina, eikä hänessä näytä olevan pahasti pröystäilyn tarvettakaan. Vaikka mistäs sitä vielä tietää.
”[M]inä ymmärrän erinomaisesti Alastalon piippuhyllyn tavarat, mutta minä en ymmärrä Alastaloa. Mitä varten hän on hankkinut piippuja enemmän kuin hän itse tarvitsee? Ja semmoisiakin herrassöötinkejä joukossa, että vähintäin maaherran naamataulu tarvitaan, ennenkuin piippu on piipun arvoisessa leukapielessä! [...] Mikä järki Alastalolla on ollut tuommoisen piipun ostaessaan? Tottavie, minä en sitä järkeä ymmärrä! En minä hänen ole koskaan nähnyt tuota piippua itse viljelevän, siihen hän on liika viisas. Ei Alastalo koskaan kurota pitempiä askeleita kuin mihin hänen haarojensa mitta luonnostansa ylettää, eikä hän isompaa takkia mahansa ylitse napita, kuin mitä ruumiin, tosin riittävä ja liiankin riittävä runta tarvitsee.” (ss. 57, 64)
Alastaloa Härkäniemi tuntuu arvostavan koko lailla itsensä kaltaisena toimijana. Hänen Pukkilaa koskevat mietteensä kalskahtavat hieman toisenlaisilta.
”Kalamiehiä on, on ongella kokottajia niinkuin minä, jotka odottavat sitä, joka tulee ja korjaavat kalan, kun närppää, nuokkuvat kun ei närppää, ja ovat tyytyväisiä kummastakin, nuokkumisesta, kun se on mukavaa, ja korjaamisesta, koska sekin tuo miehelle mukavaa. On rannan huiskijoita, niinkuin Pukkila, jolla on väkä silmässä ja väkä virvelissä, haru ajatuksissa ja haru siiman päässä lykyn haukea liipasemassa, mies soutaa ja rauta raapii, airo kiskoo ja järki viistää, joko riipasee? missä riipasee? haurunko harppaa, haukiko sieppasee? virstan tyhjässä lyky lymy: koskas on lihava potkimassa? saastainen, kun meressä tyhjän lovea enemmän kuin kitaluin hahmivaa, ja mitä saatanaa on hauruilla tekemistä siellä, mistä mies pyytää haukea!” (s. 71)
”Pukkila ei olisi Pukkila, jos hän ottaisi kelpaavamman silloin, kun koreampi on silmissä. Sentähden minä en koskaan menisi Pukkilan kanssa laivanostoon yhdessä, sillä hän katselisi maston toppeja ja raakain nuppuja,ovatko ne aalatut valkoisiksi, mutta jättäisi kiipeämättä ruumaan ja koettelematta puukon nirkolla, onko panttereissa pehmeätä. […] Pukkila on viekas mies, ja viekkaan pitääkin miehen olla, mutta viekkaan vain käpälältä eikä järjeltä. (…) Pukkila on meidän joukosta se varpusen pyytäjä, jonka silmä vilisee kymmenelläkin oksalla; mutta kun Alastalo katsoo oksista vain sen oksan, jolle hän rupeaa kiipeemään ja jolta hän nappaa varpusensa, niin kiiluvat Pukkilan silmät kaikissa kymmenessä, ja koko parvi on lennossa, kun hän hyppii juurelta juurelle ja ja jokaiseen kymmeneen puuhun olisi kerjettävä samalla kerralla.” (ss. 97–99)
Härkäniemeähän kirjan kolmas luku käsittelee, joten lienee paikallaan päättää lainailu hänen omakuvaansa:
”Minussa on härkää muussakin kuin nimessä, ja härän tämmi on niskassa ja sorkan pinnauksessa eikä hännän huiskutuksessa, ja jos minä milloin joskus sanan täräytän, niin kyllä sen minulla täräyttää leuka, eikä piippu, täräyttää terävämminkin, jos piippu on alallansa turhia viipottelematta.” (s. 110)
Ja vielä. Olen aina kiinnostunut siitä, mitä työhönottaja haastateltavassaan tarkkailee ja millaisin perustein hän tekee päätöksensä. Se kun kertoo loppujen lopuksi enemmän haastattelijasta kuin hänen tarkkailunsa kohteesta. Pukkilallakin on omat tapansa:
”Minä katselen miehen taitoa aina siitä, kuinka hän piippunsa täyttää: ikinä en minä ota puosua laivaani, jollen minä sitä ennen lykkää tupakkakukkaroani hänen eteensä ja katsele, kummoinen hänellä on sormen tieto: minä tiedän, että sillä mieli mukana seilin saumaamisessakin, jos on mieltä tupakankin pitelemisessä, ja se, joka pitää huolen siitä, että savu saapuu pesän nykästä tasasena hänen ikeniinsä, että se pitää huolen siitäkin, ettei seili suonna raa’alla paikattunakaan!” (ss. 117–118)
Edellisten lukujen aikana ihastelin Kilven lausetta. Niin tein myös kolmosluvun kohdalla, mutta lauseen lisäksi minut valloitti nyt myös sanasto ja ennen kaikkea mitä herkullisimmat kielikuvat. Ah.

NELJÄS LUKU on nyt vähän hatarissa, koska lukemisesta on kulunut jo muutama päivä, en tehnyt lukemastani muistiinpanoja vaan merkkasin sivuja huomiolapuilla, eikä kirja ole mukanani. Niinpä kirjaankin tähän vain päällimmäiset ja täydennän merkintää joskus toista.
Luvun keskeisin henkilö on Pukkila. Eikä Pukkilasta tykätä. Hän vaikuttaa yhden sortin adhd:ltä; mies puhuu paljon ja säntäilee sinne tänne. Rauhallisemmille miehille – ainakin Härkäniemelle ja Alastalolle – se tuntuu olevan liikaa.
Eipä tunnu Pukkilakaan paljon pitävän toisista. Luulen, että hänen itsetuntonsa ei ole ihan niitä korkeimpia. Hän kaipaa muiden arvostusta vaan ei sitä mielestään saa, eikä tunnu saavan sitä oikeastikaan. Hänen mielestään Alastalo mielistelee Langholmaa, ja sekös häntä riipii. Minkä takia edes Langholma olisi parempi mies kuin Pukkilan Petteri? Eikä ole!
Tämän luvun aikana mietin, olisiko minun sittenkin syytä tehdä myös muistiinpanoja. Ei tapahtumista tms. vaan kunkin miehen luonteesta. Siten saisin ehkä selkeämmän kuvan niin kirjan henkilöistä kuin kokonaisuudestakin. Vielä en ole puuhaan ryhtynyt mutta ehkä joskus.
Luku muistutti myös viime syksynä lukemastani Jatkuu! – Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista -teoksesta ja ennen kaikkea siitä, mitä Juha Hurme sanoi esitellessään kertomuksensa Ylistalon huussissa. Hän mainitsi lukeneensa joskus muinoin Alastalon salissa ja ajatelleensa, että se oli maailman paras kirja. Sitten hän luki Volter Kilven Pitäjän pienempiä – ja totesi että se on vieläkin parempi. Pakkohan minun oli hankkia itselleni tämä kirja. Ja nyt mietin vielä, että josko hyllyni kaipaa vielä Kilven saaristolaissarjan kolmatta osaa, joka on nimeltään Kirkolle... Niinpä, lukemisessa on haittapuolensakin; nälkä kasvaa syödessä ja niin edelleen.

Ainoa lukusilmäni ei enää saa selvää Alastalon pikkuisesta präntistä. Siksi kirja jäi kesken, mutta onneksi se löysi itselleen uuden lukijan.
Hyviä lukuhetkiä!

(Tarkoitukseni on vielä lukea Alastalon salissa, kunhan löydän isompitekstisen kappaleen )