Ruotsinkielinen alkuteos Inte utan min mamma (2010). Käsikirjoituksesta suomentanut Salla Simukka. Toinen painos. Helsinki : Schildts 2010. Kovakantinen, 216 sivua.
Päällyksen kuva: Göran Ingström (Vuokko, 1954). Päällys: Anders Carpelan.

Takakansi:
”YLEENSÄ ANNOIN TARINOIDEN MENNÄ TOISESTA KORVASTA SISÄÄN JA TOISESTA ULOS SIINÄ USKOSSA, ETTÄ ÄIDIN PUHE OLI EHTYMÄTÖN ITSESTÄÄNSELVYYKSIEN JA MUISTUMIEN RUNSAUDENSARVI.”
Miten kuvata kokonaista elämää? Muisti toimii kimppuina, jotka tarttuvat toisiinsa ja sekoittuvat, haalistuvat. Tietyt muistot nousevat esiin muita kirkkaampina. Lapsuuden nautinnolliset lukuhetket Tuhkimon ja Vihervaaran Annan seurassa ennen kirjallisuudenopintoja ja aikaa, jolloin lukemisesta tuli työtä. 70-luvun terapiakulttuuri, kesätyö vanhustenhoidossa ja matkustaminen opintolainalla. Nuoruuden harhailu vastakohtien Istanbulissa. Läpi elämän kestävä ystävyys.
Äitiä ikävä jäljittää yhden ihmiselämän kokemuksia ja perustaa. Se on yhtä aikaa omaelämäkerta, bildungsroman ja ajankuva. Pia Ingströmin osuvan, hauskan ja älykkään proosan punaisena lankana kulkee ikävä äitiä kohtaan. Mitä tehdä kun äiti kuolee? Vaikka kuinka pyrkii pois äidin vaikutuspiiristä, kaikki tuntuu kietoutuvan vyyhdiksi hänen ympärilleen.
Voidakseen vastata kysymykseen kuka minä olen, pitääkin kysyä kuka äitini oli. Vastaus vie lopulta Karjalaan saakka, siirtolaisperheen lasten luokkanousuun sodanjälkeisessä Suomessa.

Etulieve:
”MITÄ TEHDÄ KUN ÄITI KUOLEE? Hän on läsnä kaikkialla, hänen jälkeenjääneet tavaransa pitää lajitella, hänet löytää päiväkirjan sivuilta, tiliotteista ja reseptikokoelmista. Yhtäkkiä huomaa piilottavansa kaapin perälle muiden talismaanien kuten vauvanvaatteiden joukkoon isoäidin kamalat ruskeat villasukkahousut, joista äiti on tehnyt pitkät kalsarit ja säästänyt 20 vuotta mummun kuoleman jälkeen. Halusi tai ei, kaikesta mitä on tehnyt irrottautuakseen omasta äidistään — kirjallisuudenopinnoista, ryhmäterapiasta, työskentelystä maailmalla, Istanbulin-matkoista — muodostuu vain kehä hänen ympärilleen.”

Takaliepeestä:
PIA INGSTRÖM (s. 1958) on filosofian lisensiaatti ja Hufvudstadsbladetin kulttuuritoimittaja. Häneltä on aiemmin suomennettu haastattelu teos Lentävä feministi, joka käsittelee feminististä liikettä 1970-luvun Suomessa.

Pia Ingström Kustantamo S&S:n sivuilla
Äitiä ikävä Kustantamo S&S:n sivuilla
Äiti ja tytär sukupolviretkellä Turun Sanomissa 8.3.2010
Pia Ingström: Äitiä ikävä KP24:ssä 8.5.2010

Äitiä ikävä osoittautui kirjaksi, joka avautuu vasta kun kannet on loppuun päästyä suljettu. Ymmärrän kirjanteon osaksi Ingströmin suruprosessia. Ehkä juuri se on ollut mielessä, kun suomennokselle on mietitty nimeä. Äitiä ikävä ei kerro sisällöstä, alkukielinen nimi sen sijaan tekee niin; ilman äitinsä vaikutusta tytär ei olisi sellainen kuin on. Äiti kulkee jatkuvasti mukana niin geeneissä kuin muutenkin.
Luettelomainen alaotsikko on aika tylsä mutta vastaa vähemmän tylsää sisältöä. Pitkäveteisimmäksi koin yllättäen alaotsikon ensimmäisen sanan, Kirjoista. Samoja opuksia olemme lukeneet, vain Sandwall-Bergströmin Kulla-Gullat ja Laingin Pirstoutunut minuus korvautuivat lukupinossani muilla kirjoilla. Psykologisesta tai Ingströmin sanoin mielisairauskirjallisuudesta siirrytään kuvailemaan 1970-luvun terapiakulttuuria. Monenmoiset ryhmä- ja kai muutkin terapiamuodot olivat tosiaan näkyvästi esillä aikansa mediassa. Isä ja äiti Ingström hullaantuivat terapiaryhmiin, joihin saatettiin osallistua koko perheen voimin. Myöhemmin, 16-vuotiaana Pia lähti vanhempiensa kannustamana viettämään nuorten sensitivity training -viikonloppua Mäntsälään.
Opiskelijavuosinaan Ingström teki kahtena kesänä töitä alaotsikon mainitsemassa Beckiksessä. Se ei sitten tarkoittanutkaan perheen rakasta kesäpaikkaa tai vastaavaa vaan Tukholmassa sijainnutta psykiatrista sairaalaa nimeltään Beckomberga sjukhus. Olin aika innoissani tajutessani mistä oli puhe, olinhan vasta vähän aikaa sitten hankkinut itselleni Sara Stridsbergin kehutunn romaanin
Niin raskas on rakkaus (orig. Beckomberga. Ode till min familj, 2014), joka sijoittunee juurikin Beckombergan sairaalaan. ”Beckomberga lumosi minut, koska se tuntui niin täysin todelta, aidommalta ja todellisemmalta kuin mikään muu aiemmin”, Ingström sanoo. ”Olemisen kaikenkattava merkityksettömyys hämärtyi siunatulla tavalla, kun minulla oli tehtäviä, joiden merkitys oli välitön, kuten fyysisen vaivan lievittäminen tai nälkäisen ravitseminen.” Oli kiintoisaa verrata 80-luvun alun ruotsalaissairaalan hoitokulttuuria kuvitelmieni suomalaiseen vastineeseen. Johtopäätökset jätän kunkin lukijan tehtäväksi.
Seuraavaksi kirja käsittelee stipendiaattikuukausia Istanbulissa ja muita Turkin-matkoja. Omat kokemukseni kaupungista ja koko maasta ovat huomattavasti vanhempia, enkä saanut Ingströmin kokemuksista paljonkaan irti.
Kirjan toisen osan päähenkilönä on Pia Ingströmin äiti Vuokko. Hänen elämäänsä ja ajatuksiaan valotetaan niin äidin omien päiväkirjamerkintöjen, kirjoittajan omien ja hänen haastateltaviensa muistojen avulla. Nautin erityisesti Vuokon Saini-ystävän eloisista tarinoista. Äiti-osa vastaa samalla alaotsikon Karjalaa. Vuokon vanhemmat olivat tosin muuttaneet perheensä sieltä muualle Suomeen jo ennen sotia. Siksi vähän oudoksuin kirjan sivuilta henkivää henkisen evakkouden tuntua. Mahtavatkohan seudulta, jolta myöhemmin on virrannut pakolaisia, vapaaehtoisesti lähteneet maastamuuttajat tuntea jaettua pakolaisuutta. Toisin sanoen onko tuollainen asiallisesti ottaen kokematta jäänyt evakkous/pakolaisuus yleinen ominaisuus vai puhtaasti ingströmiläinen piirre?
Oletan Ingströmin valinneen muistelujensa kohteiksi juuri kirjat, Beckiksen, Istanbulin ja Karjalan siksi, että ne ovat tuottaneet hänelle merkittäviä oppimiskokemuksia. Bildungsromaniksihan takakansikin kirjaa kutsuu. Vaikka kirja tuntuu myös tavoittelevan siirtoa yksityisestä yleiseen, ei se siihen oikein yllä. Tekstin voi lukea mikrohistoriana, muttei se silti minusta mitään jaettua sukupolvikokemusta saati sitten avainkokemusta kuvaa. Itse asiassa jäin pohtimaan, onko 1950-luvun puolivälin tienoilla syntyneillä itse asiassa mitään avainkokemusta ollenkaan.
Lukukokemukseni jatkuu vielä pohdiskelujen parissa. Niin voi käydä, kun luettu kirja on kyllin hyvä ja lukijaansa haastava. Kiitos, Pia Ingström, suomentaja Salla Simukka ja tietenkin myös Schildts Kustannus Oy.

Vaihtotorille.
Lisäys. Vaihtotorilla on varattu oma paikkansa ainakin romaaneille, tietokirjoille, lasten- ja nuortenkirjoille, vieraskieliselle kirjallisuudelle, sekä suomen- että muunkielisille aikakauslehdille ja – kuten kuvasta näkyy – BookCrossing-kirjoille. Kiitos, Pirkkalan kirjasto!

LÖYTÄJÄLLE:

Kiitos, että nappasit tämän kirjan mukaasi ja tulit vielä vilkaisemaan sen matkapäiväkirjaa!
Tieto siitä, että kirja on hyvissä käsissä, on minulle tärkeä. Siksi pyydän sinua kertomaan, että se on sinulla. Toivon myös, että luettuasi kirjan poikkeat täällä uudestaan ja kirjoitat mietteitäsi lukemastasi. Sinun mielipiteesi kiinnostaa minua. :) Samalla voit myös kertoa mahdollisista jatkosuunnitelmistasi kirjan varalle.

Jää ihmeessä vielä hetkeksi ja tutustu BookCrossingiin. Sivustolla on useita kielivaihtoehtoja, mm. suomi. Kielen voit vaihtaa vihreässä yläpalkissa keltaisen Go-nappulan oikealla puolella olevan pudotusvalikon avulla.
Jos olet kiinnostunut BookCrossingista, ja haluaisit tutustua siihen suomen kielellä, kurkkaapa myös näiden linkkien taakse:
* suomenkielinen keskustelufoorumi http://www.bookcrossing.com/forum/30
* suomalainen Wikipedia-artikkeli BookCrossingista osoitteessa http://fi.wikipedia.org/wiki/Bookcrossing
Jos harrastuksemme kiinnostaa sinua, liity toki jäseneksi. Olet tervetullut mukaan joukkoomme nyt tai myöhemmin.

LUKUILOA!!!