Yhä uudelleen voin vain ihailla Bo Carpelanin tapaa kirjoittaa, tässä kirjassa omakohtaisesti lapsuudesta ja siitä mustasta, joka väijyy edessä päin kotikaupungin yllä. Kirja on yhtä runoa, niin tiivistä ja kaunista kuin vain Carpelan osaa kirjoittaa. Poika on aika yksinäinen, mutta kirjat ovat ystäviä. "Hän lukee, hän kirjoittaa pieneen vihkoon omistamiensa kirjojen nimet, hän numeroi ne. Jo se, että voi pitää kädessään kaikkia näitä maailmoita...
Hän pitää kirjoja kädessään. Niissä tuoksuvat sanat, jotka joku on niihin kirjoittanut ja lähettänyt ilmoille, ilmapalloina, linnunsiipinä, kuvina, joiden sisään voi kasvaa. Hän ei ole poissa ikkunoiden takana olevasta maailmasta, hän on sen sisällä, Norjan tuntureilla ja Mississipillä, autioilla saarilla ja planeetoilla."
Upeasti kuvattu lapsen ja kirjan suhdetta.

Tarjoan kirjaa kesäkuun miitissämme.
Hyviä lukuhetkiä!