Kalvas hehku
1 journaler for this copy...
Pale Fire 1962, suom. Kristiina Drews, runoelmaneuvonantaja Jukka Virtanen, Gummerus 2014. 323 s. + hakemisto.
Upea konstruktio, epäromaani ja monenkin asian parodia. Takakansi lupaa rikostarinan parodiaa. Ainakin me suomalaiset näemme myös erään poliittisen järjestelmän parodian, vaikka (Rodnaja) Zembla onkin _pieni_ maa pohjoisessa (Suomi on ehkä se Sosed, naapuri). Polyglotti Nabokov leikkii muillakin kielillä: on professori Nattochdag, on joltain läntiseltä germaanikieleltä kuulostavia heittoja, on "latinaa".
Ja ennen kaikkea Kalvas hehku on parodia kirjallisuudentutkimuksesta. Kirjallisuuden professori Charles Kinbote siinä analysoi ja kommentoi edesmenneen John Shaden runoa "Kalvas hehku".
Teoksen rakenne on 3-osainen. Ensin on Esipuhe - joka ei ole tavanomainen romaania esittelevä johdanto, vaan esipuhe kuuluu itse romaaniin, romaanihenkilö Charles Kinboten laatimana. Sitten on John Shaden 999-säkeinen runo "Kalvas hehku", sankarikupletin muotovalio edustaja. Teoksen kolmas ja pisin osa, Kommentaari, on Kinboten "selitysosa" Shaden runoteokseen.
Viimeistään muutama kymmenen sivua Kommentaaria paljastaa lukijalle Nabokovin katalan juonen: kirjallisuustutkielmasta ei ole tässä tietoakaan, vaan osoittautuu, että Kinbote siinä nostaa itsensä kingiksi, joka jättää runoilija Shaden(!) varjoonsa.
Kommentaari on samalla tarina, tai joukko tarinoita - ja epäluotettavan kertojan juhlaa. Sen kuluessa selviää, että mikään ei selviä, ei edes se että mikä tämä Kinbote on miehiään. Lukijan on itse tehtävä kirjansa - aivan kuten Kommentaattori "tekee" runoteoksen "Kalvas hehku".
Nabokov vie lukijaa kuin litran mittaa, mutta kun sen hyväksyy eikä etsi tavanomaista romaanijuonta tai -rakennetta, kirja on kekseliäisyydessään tavattoman hauska. Tämä kirja kannattaa lukea, ja sen voisi lukea moneenkin kertaan ilman että ahaa-elämykset ihan pian loppuisivat. Jopa kirjan lopussa oleva Hakemisto kannattaa lukea.
Vuonna 1962 ilmestyneen teoksen suomennus on tehty vasta 2014, ja on hyvä että teos on jäänyt rauhaan mahdollisilta keskinkertaisilta kääntäjiltä. Nyt käännös toimii erinomaisesti, myös runokäännös, jossa kymmentavuinen jambimitta ei notkahda varmaan kertaakaan (Jukka Virtasen säekorvalla on ollut paikkansa). Ja kuten näkyy, kääntäjä tahi hänen neuvonantajansa pistää parodian paremmaksi jo teoksen nimessä.
-ruzena
Upea konstruktio, epäromaani ja monenkin asian parodia. Takakansi lupaa rikostarinan parodiaa. Ainakin me suomalaiset näemme myös erään poliittisen järjestelmän parodian, vaikka (Rodnaja) Zembla onkin _pieni_ maa pohjoisessa (Suomi on ehkä se Sosed, naapuri). Polyglotti Nabokov leikkii muillakin kielillä: on professori Nattochdag, on joltain läntiseltä germaanikieleltä kuulostavia heittoja, on "latinaa".
Ja ennen kaikkea Kalvas hehku on parodia kirjallisuudentutkimuksesta. Kirjallisuuden professori Charles Kinbote siinä analysoi ja kommentoi edesmenneen John Shaden runoa "Kalvas hehku".
Teoksen rakenne on 3-osainen. Ensin on Esipuhe - joka ei ole tavanomainen romaania esittelevä johdanto, vaan esipuhe kuuluu itse romaaniin, romaanihenkilö Charles Kinboten laatimana. Sitten on John Shaden 999-säkeinen runo "Kalvas hehku", sankarikupletin muotovalio edustaja. Teoksen kolmas ja pisin osa, Kommentaari, on Kinboten "selitysosa" Shaden runoteokseen.
Viimeistään muutama kymmenen sivua Kommentaaria paljastaa lukijalle Nabokovin katalan juonen: kirjallisuustutkielmasta ei ole tässä tietoakaan, vaan osoittautuu, että Kinbote siinä nostaa itsensä kingiksi, joka jättää runoilija Shaden(!) varjoonsa.
Kommentaari on samalla tarina, tai joukko tarinoita - ja epäluotettavan kertojan juhlaa. Sen kuluessa selviää, että mikään ei selviä, ei edes se että mikä tämä Kinbote on miehiään. Lukijan on itse tehtävä kirjansa - aivan kuten Kommentaattori "tekee" runoteoksen "Kalvas hehku".
Nabokov vie lukijaa kuin litran mittaa, mutta kun sen hyväksyy eikä etsi tavanomaista romaanijuonta tai -rakennetta, kirja on kekseliäisyydessään tavattoman hauska. Tämä kirja kannattaa lukea, ja sen voisi lukea moneenkin kertaan ilman että ahaa-elämykset ihan pian loppuisivat. Jopa kirjan lopussa oleva Hakemisto kannattaa lukea.
Vuonna 1962 ilmestyneen teoksen suomennus on tehty vasta 2014, ja on hyvä että teos on jäänyt rauhaan mahdollisilta keskinkertaisilta kääntäjiltä. Nyt käännös toimii erinomaisesti, myös runokäännös, jossa kymmentavuinen jambimitta ei notkahda varmaan kertaakaan (Jukka Virtasen säekorvalla on ollut paikkansa). Ja kuten näkyy, kääntäjä tahi hänen neuvonantajansa pistää parodian paremmaksi jo teoksen nimessä.
-ruzena