Marokon lumoissa : Pieniä kirjeitä Marokosta

by Aino Kallas | Travel | This book has not been rated.
ISBN: Global Overview for this book
Registered by Tarna of Tampere, Pirkanmaa / Birkaland Finland on 1/25/2017
Buy from one of these Booksellers:
Amazon.com | Amazon UK | Amazon CA | Amazon DE | Amazon FR | Amazon IT | Bol.com
3 journalers for this copy...
Journal Entry 1 by Tarna from Tampere, Pirkanmaa / Birkaland Finland on Wednesday, January 25, 2017
49 syväpainokuvaa. Otava : Helsinki 1931. Sidottu, 173 sivua.

Kirja on kulkeutunut minulle perhetuttavan jäämistöstä ja lienee alkujaan kuulunut hänen sisarensa hyllyyn. Olen jo pitkään arponut tämän kirjan rekisteröimistä; toisaalta se vaikuttaa vähän arvokkaalta BookCrossing-kirjaksi, mutta en minä sitä myytäväksikään lähde tarjoamaan. Ja oman hyllyn kirjoja nyt vaan pitää vähentää. Luen kirjan kumminkin ennen vapautusta.



Aino Kallas Kirjasammossa
Aino Kallas Wkipediassa
Aino Kallaksen mestarivuodet Ylen elävässä arkistossa
Aino Kallas: Marokon lumoissa Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa

Journal Entry 2 by Tarna at Tampere, Pirkanmaa / Birkaland Finland on Tuesday, September 5, 2017
Tahtomattanikin tulin kesken lukemisen monta kertaa ajatelleeksi Elias Canettin Marrakešin ääniä. Kallas kulkee samoilla paikoilla kuin Canetti, mutta kaksi kirjailijaa kohdentaa katseensa eri asioihin ja katsoo näkemäänsä varsin eri tavoin.
Siinä missä Canetti kuljeksi kaupungilla yksikseen turistina, Kallas kirjoittaa usein ”meistä” tutustumassa milloin mihinkin ja kyläilemässä kenen luona kulloinkin. Hän ei kerro, kenen seurassa hän Lontoosta lähti. Oletan hänen matkustaneen Viron tuolloisen Iso-Britannian suurlähettilään eli miehensä Oskar Kallaksen kanssa. Matkan ajankohtaakaan kirja ei kerro suoraan, mutta parin maininnan ja netin avulla päättelin sen ajoittuneen jonnekin vuosien 1929–1930 vaihteeseen. Viron ulkoministeriö kertoo, että ennen toista maailmansotaa Marokossa oli noin 15 hengen virolaisyhteisö. Kallas tutustuttaa lukijansa kahteen virolaiseen, lääkäri Tubibiin ja hänen vaimoonsa Madameen. Pariskunnan henkilöllisyys vaivasi minua niin, että kaivelin taas nettiä. Rudolf (Ruudi) Peets ja toimittaja-kirjailija Leonora (Nora) Peets olivat hakeutuneet tuberkuloosin takia lämpimään ilmastoon ja saapuneet lopulta lokakuussa 1929 Marrakešiin, jossa Ruudin oli mahdollista harjoittaa ammattiaan. Ruudi Peetsistä puhuessaan Kallas muuten avaa näkymän aika yllättävään Marokkoon. Virolaislääkäri oli esittänyt potilailleen ennenkuulumattoman riisuutumisvaatimuksen:
”Maurilaispotilaat pohtivat vieraan Tubibin käskyä — ja loppujen lopulta tottelivat!
Myöskin, ihmeellistä kyllä, naispotilaat.”

Mitenkähän lienee tämän päivän islamilaisissa yhteiskunnissa?
Esittelee Kallas toki muitakin marokkolaistuneita eurooppalaisia, nimittäin The Timesin erikoiskirjeenvaihtaja Walter Burton Harrisin ja suomalaisille tutumman Edvard Westermarckin. Kiintoisimpia ovat silti tapaamiset paikallisen väestön kanssa. Eniten taisin viihtyä tekstissä juuri silloin, kun Kallas veti minut mukaansa marokkolaiskoteihin. Niiden lisäksi mieleen jäi kuljeskelu Marrakešin sukheissa. Yllätyin mm. siitä, että silkkikankaissa ”[e]i enää käytetä entisiä hienoja ja himmeitä kasvivärejä, vaan ostovärejä”. Kallaksen kuvaama Marokko vaikuttaa modernimmalta kuin osasin kuvitella.
Kirjan ikä näkyykin ensisijaisesti sen kielessä ja upeissa ruskeavalkoisissa valokuvissa. Kaiken kaikkiaan nautin nojatuolimatkastani vuosikymmenien takaiseen Marokkoon. Saapa nähdä, mitä seuraava lukija miettii omasta matkastaan. Kirja on varattu.

Aino Kallas (1878-1956), Authors' Calendar
The marriage of Aino and Oskar Kallas, Estonian Literary Magazine 12/2001

Kirjaniku elu Aafrika moodi, Õhtuleht 16.7.1998





Lisäys 6.9.17. Kirjan välissä oli piirros, jossa on kirjan alkuperäisen omistajan nimikirjaimet. Kuvittelin sitä ensin jonkinlaiseksi alustavaksi exlibris-suunnitelmaksi, mutta olen nyt tullut toisiin ajatuksiin. Luulen, että kyse on kirjontamallista. Tuttavani ja hänen sisarensa kuuluivat sukupolveen, joka taatusti oli oppinut ja myös tottunut kirjomaan nimikirjaimensa mm. lakanoihin ja pyyhkeisiin. – Skannasin kuvion tähän merkintään, oli se sitten mikä hyvänsä. Joka tapauksessa se on osa tämän nimenomaisen kappaleen historiaa.

Journal Entry 3 by Tarna at Pirkkala, Pirkanmaa / Birkaland Finland on Monday, September 11, 2017

Released 6 yrs ago (9/11/2017 UTC) at Pirkkala, Pirkanmaa / Birkaland Finland

CONTROLLED RELEASE NOTES:

Kiitos virkistävästä kahvi- ja juttuseurasta, CL.
Antoisaa nojatuolimatkaa Aino Kallaksen seurassa.

Journal Entry 4 by CatharinaL at Pirkkala, Pirkanmaa / Birkaland Finland on Monday, September 11, 2017
Kiitos kirjasta! Ja seurasta! Otan tämän heti lukuun. Yleisesti ottaen olen ollut sitä mieltä, että Aino Kallaksen elämä oli mielenkiintoisempi kuin hänen kirjansa – hänen kirjailijanlaatuaankaan mitenkään väheksymättä.

Yritän samalla opiskella arabian sanoja Linguaphonen Arabic Coursesta vuodelta 1951. (Se on tosin egyptinarabiaa. Sain kirjan jokin aika sitten ystävältäni.) Hepreaan tukeutuen siihen saa jotakin tolkkua, kun moni sana on tunnistettavasti samaa kantaa. Mutta kovin vähäinen on sanavarastoni vielä.
"Il 'ahwa w-il akl", niitä nautimme tänään :-) (Kahvia ja ruokaa – en osaa sanoa että pullaa –, niin piti sanomani. Nyt tietysti joku kielitaitoinen korjaa, että tuossa lukee kylläkin merianturoita ja kaksi pulloa moottoriöljyä.)

Journal Entry 5 by CatharinaL at Pirkkala, Pirkanmaa / Birkaland Finland on Wednesday, September 13, 2017
Hävettävä lähtökohta oli se, etten tiedä Marokosta juuri mitään. Arabi- ja islamilainen kulttuuri yleensä ovat minulle terra incognita, puhumattakaan Marokon ominaislaadusta. Poikani muisti, että Tuhannen ja yhden yön tarinoissa siellä asui paha taikuri, joka yritti anastaa Aladdinin taikalampun.

Kauhunsekaista kutkutusta tunsin ennakoidessani, millaisia elämyksiä Marokko on mahtanut antaa 90 vuoden takaiselle (nykynäkökulmasta vielä naiivimmalle ja epäkorrektimmin asennoituvalle, "etäisistä, eksoottisista maailmoista" maalailevalle) matkaajalle, etten suorastaan sanoisi turistille. Vaikka, tai ehkäpä juuri siksi että kirjailija on tunnettu balladimaisesta, historiahakuisesta tyylistään. Ehkä tapaamme montakin Aladdinin taikuria, dervissiä ja dybbukia; enkä todellakaan tiedä, miten nykylukijana selviän niistä.

***
Kirja oli alusta asti hidasta ja vaikeaa luettavaa. Vaikeaa siksi, että 1920-/1930-luvun ja nykyajan ideologioiden ymmärtäminen yhdessä (tai erikseen!) vaatii yllättävän kurinalaista ajatustyötä.

Vanhentuneita asenteita on helppo kirjasta osoittaa ja niille kaikkitietävänä omasta horisontistamme irvailla. Kaukomaiden eksotisoinnista hypätään suoranaiseen kaukomaiden demonisointiin: sivulla 13 saavutaan Tangeriin, Marokon [so. helvetin?] esikartanoon! Tavataan berberinaisia, kuin mitäkin takaperoisia kenguruja; neekerinaisia, pahinta paarialuokkaa, tikkusäärisiä, luunlaihoja, kitukasvuisia, viheliäisiä olentoja; ja juutalaisia, verenhimoisia, viekkaan julmia, valmiina vaikka toisen rinnasta saatavansa leikkaamaan. Malaijeja, ihmisrottia, epätodellisia metsän menninkäisiä, lintukotolaisia, hiiriä, nukkeja, tavataan Southamptonin satamassa, matkan ollessa vasta aluillaan. En edes pääse täysin vakuutetuksi heidän inhimillisyydestään. [--] En pysty käsittämään, että nämä [--] nuket saattaisivat tuntea inhimillisiä sielunliikkeitä, rakkautta, vihaa, tuskaa ja kuolemanpelkoa. Ulkomaalaiset ovat kertojalle alempia eläimiä; hän kuulee jopa tangerilaisten autojen selvästi mukailevan aasin ääntä. Provosoitunut nykylukija hymähtää. Milloinkas sitä lopulta päästiinkään yksimielisyyteen siitä, että naisellakin on sielu? Että juutalaisilla ei ole sarvia ja häntää? Tai että ei-juutalaisten suussa ei törrötä ylimääräisiä hampaita?

Kieleen piiloutuu paljon. Onko kertojan kieli tietoisen ideologinen keino vaiko naivistinen tyylikeino? Merkitykset ja tarkoitteet alkavat jo 90 vuodessa hävitä nykylukijan ulottumattomiin. Emme osaa sanoa, millaisen emootio- tai arvolatauksen 'ihmisrotta' olisi saanut Aino Kallaksen oletuslukijan päässä, ja mitkä vallitsevat ideologiat olisivat saaneet lukijan näin ehdollistumaan.

Ilmiselvä vaikeus on myös se, että Marokon historiaa, arabikulttuuria ja islamia tuntematta on vaikea ottaa kantaa kirjassa esitettyihin väitteisiin ja vaikutelmiin. Tulkinnan konteksti ja reviiri pitää hakea jostain muualta.

***

Aino Kallaksen aikana suomalaisten omanarvontunnolle oli tärkeää propagoida maailmalla kuvaa eurooppalaisesta suomalaisesta, skandinaavisesta suomalaisesta. Eikä ainoastaan maailmalla, vaan myös Suomessa, suomalaisten keskuudessa. Ikkunat auki Eurooppaan ja Suomi näyteikkunaan! Virossa oli käsittääkseni samanlaisia pyrkimyksiä, vaikkei virolaisia kai aivan mongoleiksi luokiteltukaan.

Tuli Elovena-tyttö ja missikilpailut, tuli Ester Toivonen ja muut sertifioidut kaunottaret. Aino Kallas itse tunnettiin hyvin kauniina: hän edusti dramaattista, vakavaa keskieurooppalaista kirjailijatartyyppiä, joka sopi sekin vallitsevaan ihanteeseen. Silti: matkaajan oma kuva olisi sopinut kirjan kuvaliitteiden joukkoon: aika olisi tehnyt tehtävänsä ja paljastanut ehkä jotain inhimillisesti tärkeää.

Olen aina ajatellut Aino Kallaksen olleen tyylitaituri paitsi romaaniensa, myös oman ulkonäkönsä ja imagonsa suhteen. Hän puhui maailmalla myös Viron ja virolaisen naisen puolesta: kauniin ja monipuolisesti sivistyneen, rohkean ja vahvan, historiastaan ja kulttuuristaan tietoisen.

Kuitenkin: taituruus edellyttää tiedostamista, näkemistä pintaa syvemmälle, vaikuttimien ja vaikutelmien ymmärtämistä ja taitavaa manipulointia. Jos kirjailija muuttuu täysin sokeaksi näennäisen pienen yksityiskohdan edessä, kadottaa keinonsa kohdatessaan Toiseuden, ei kykene löytämään tyylin järjestelmää muotojen ja värien runsaudessa silloin kun koodisto ei ole hänen omansa... silloin on saavuttu rajalle, jota ei määrittelekään yksin kirjailija, vaan aika ja kulttuuri, zeitgeist ja ideologia.

Ideologiset rajat ovat taas pinnalla nykypäivän debateissa. Nyt ei kuitenkaan olla yksisilmäisiä eikä naiiveja, ainakaan moista eivät myöntäisi itseään valistuneina pitävät keskustelijat. Nytkin vastakkain ovat moniarvoisuus ja pitkälti homogeenisen yhteisön arvot. Pluralistiseen maailmankuvaan kuuluu näkemys rajojen venyttämisestä ja hyväksymisen, suvaitsemisen politiikasta; kyse on siitä, mihin raja vedetään vai tarvitseeko sitä vetää ollenkaan. Aino Kallaksen ja 1930-luvun alun tapauksessa mietin, eikö ihmisen maailmankuva muutu pakosti moniarvoisemmaksi kulttuuriympäristön laajentuessa tai radikaalisti vaihtuessa? Erilaisuuden, Toiseuden kohtaamisen, kokemuksen ja prosessoinnin luulisi olleen Kallaksille tuttua. Olihan kirjailija vaihtanut kotimaansa Suomesta Viroksi ja kielensä suomesta viroksi ja sittemmin viettänyt vuosia Euroopassa... Aino Kallaksen teksteistä on huokunut ymmärtämys ja sympatia Viroa ja virolaisia kohtaan, kulttuurisesti, historiallisesti, kansatieteellisesti ja geneettisesti erilaisina kuin suomalaiset mutta tasa-arvoisina, ei ollenkaan hierarkisoiden, ei vähätellen, ei "pikkuveljitellen"? Aino Kallakselle Raja näyttääkin mukailevan eurooppalaisten "sivistyskansojen" valtionrajoja. Rajantakainen on olemassa: heti Euroopan ulkopuolella.

Rajan pinnassa taiteilu on Marokon lumoissa -kirjan tärkeä teema. Eri asia on, miten syvällisesti analysoiden kirjailija itse Rajansa tuntee, ja miten ideologiset muotivirtaukset ovat mahdollisesti vaikuttaneet hänen näkemyksiinsä. Miten on mahdollista, että diplomaatinrouva Kallas ei esimerkiksi Lontoon-vuosinaan ollut aiemmin tavannut malaijeja, tai ainakin koki näyn riittävän merkitykselliseksi kirjassa kuvailtavaksi? Tekstissä ihmetyttää se naiivius, jolla kertoja yhdistää ulkonäön ja luonteenlaadun. Eikö kirjailija tiedä tuon "yhteyden" olevan nimenomaan kirjallisuuden ja kirjallisten konventioiden luoma, puhtaasti illusorinen ja aina päämäärähakuinen?

Aino Kallaksen ajalle tärkeitä sanomia oli, että suomalaiset ja virolaiset (monoliitit!) kuuluvat eurooppalaiseen kulttuuri- ja sivistyspiiriin; ja me (monoliitit!) olemme perimältämme eurooppalaisia. Suomen ja Viron täytyi reunavaltioina ja äärimmäisenä pohjolana vielä todistella eurooppalaisuuttaan. Sen sijaan itsestäänselvää tämän kirjan minäkertojalle tuntuu olevan, että Euroopan ulkopuolella ei ole käsitettävää sivistystä. Tai siis: ei-eurooppalaisten Toiseuden kustannuksella pyritään pönkittämään suomalaisten ja virolaisten statusta Me-keskiössä. Niin, onhan kirjaan jopa pujahtanut virolainen puutuoli edustamaan marrakešilaisessa kodissa länsimaalaisen edistyksen huippua. (Tämän yksityiskohdan kyyninen minäni houkuttuu lukemaan pelkkänä maksettuna mainoksena, varsinkin kun vielä huonekalutehtaan nimi ja kotipaikkakin mainitaan.)

Kyllä 1930-luvulla ja aiemminkin kirjoitettiin, myös Suomessa, edistyksellisiä matkakirjoja ja -esseitä. Kirjasta välittyvien asenteiden on siis oltava tarkoitushakuisia. Lapsenomainen ihastus ja lumo yhdistettyinä lyhyisiin lukuihin ja välähdyksenomaisiin episodeihin ovat toki tyylikeino ja keino välittää vaikutelmia lukijalle. Mutta nykylukija tietää: kirjailijan taantuminen "taantumuksellisessa" ympäristössä se vasta taantumuksellista on!

***
Tangerista lähdettäessä tavataan juutalainen, raamatullisia heinäsirkkoja sekä perinteisiä Juudean symboleja, palmupuita: Nyt vasta on pesäero Euroopasta täydellinen. Tietää kertoja kuitenkin kertoa juutalaisten saavuttamista oikeuksista Virossa, mistä keskustelukumppani ilahtuu. (Virosta muuten tuli kymmenisen vuotta myöhemmin Euroopan ensimmäinen juutalaisista vapaa, judenfrei, valtio.)

Visuaalinen ja olfaktorinen inferno on Marrakešin juutalaisghetto, mellah. Eläintarhateemaan mieltyneen kertojan mielestä juutalaiset ovat kuin mustia peltovariksia. Kaikkialla leyhyy sanoinkuvaamaton löyhkä, talot ja pihat yhtenä ainoana käymälänä. Asukkaiden arvellaan viettävän yönsä pimeässä, löyhkäävässä kiviloukossa kuten lepakot. Juutalaiset nähdään ainoastaan negatiivisessa valossa, pahnanpohjimmaisina: vain "sekarotuisten" "yksilöiden" kauneus saa kertojan hetkeksi heltymään. "Rotu" on kuulemma täällä sekaantunut kauniimpaan mauriainekseen ja tuottanut sekoituksen, joka on silmiinpistävän rikas kauniista yksilöistä. Siltikään kertoja ei haksahda: Nyt ei ole enää epäilystä, -- olemme jo keskellä [--] Infernoa. Seuraavalla sivulla juutalainen kaivautuu jätteidensä keskeltä ikäänkuin vihreän- ja kullankiiltävät koppakuoriaiset tunkiokasastansa.

Viimeksimainittua sanaa seuraa välittömästi seuraavan virkkeen 'synagoga'. Se on synkeä luola, kolkko ja rähjäinen murju, jossa ja vain jonkalaisessa palvotaan Vanhan Testamentin vihaista Jehovaa.

Pidän erityisen paljon varislinnuista ja pidän myös erityisen paljon juutalaisuudesta; mutta yhtäkaikki on selvää, että vertauksen on tarkoitus nolata, surkutella, kauhistella, vahvistaa ennakkoluuloja. Stereotyyppinen varis on arvoton ja vastenmielinen haaskalintu, ruma kaikensyöjä ja julma omaneduntavoittelija, jota on suotavaa vainota. Entä mikä on lepakko? Inhottava, verta imevä ja tauteja levittävä yön hiiviskelijä. Lantakuoriaisten kohdalla lukija jo haukkoo henkeä: hyönteistorjuntaa tunnutaan kertojan mielestä tarvittavan moisten syöpäläisten poistamiseksi. –Tuskin kertoja kuitenkaan mellahin äärimmäisen kurjuuden näkyjä on tuulesta temmannut. Kyse ei olekaan vaikutelmien totuudellisuudesta, vaan siitä, että köyhyys, likaisuus ja ghettossa asuminen näyttäytyvät hänelle jonkinlaisina välttämättöminä rotuominaisuuksina. Niinpä niin, tekisi mieli vetää mutkat suoriksi: tuholaistorjunnassa sekä etenkin enteellisissä mellahin kerjäläiskuvauksessa (en usko, että itse vainajat [--] tarjoaisivat silmälle surkeampaa näkyä) ja juutalaisten hautojen kuvauksessa (suurin osa on niistä jo ammoin murennut tiilikivikasaksi, ja sama kohtalo odottaa kaikkia) kertoja on 10–15 vuotta edellä aikaansa...

Ymmärrän olla vetämättä mutkia suoriksi. Ei Aino Kallas natsi ollut, vaan ihmisten tasa-arvoisen aseman puolestapuhuja. Hän teki sen vain omalla tavallaan, omana aikanaan suotavissa raameissa, naiiviksi kokijaksi naamioituen tai ehkä sellaisena vilpittömästi toimien.

Kertoja tekee kuitenkin ajalleen ja erityisesti matkakirjoille tyypillisen virheen: sen sijaan että pitäisi katseen avoimena, hän varookin yleensä päästämästä sitä (arvolatauksista) tyhjäksi. Lataukset ylikorostuvat luennassa, joka ei ole aikalaisluentaa.

Tästäkin huolimatta ylilyönnit juutalaisten fyysisen olemuksen ja juutalaisuuden kuvauksissa ovat huomattavan räikeitä verrattuna islamin kuvaukseen, jossa lähinnä vain naisten asemaan toivotaan muutosta. Maurien jokapäiväisestä elämästä kertoja löytää monta positiivista seikkaa, lähinnä kauneusarvoja, mutta myös kevyitä eettisiä arvoja. Islaminuskoa käsitellään kirjassa neutraalisti ja hyvin vähän: moskeijaan vierailijat eivät tietenkään päässeet tutustumaan. Islam näyttäytyy yksinkertaisesti perinteenä: kertoja suorittaa kahtiajaon nykyaika ja menneet vuosisadat, Islam ja kristinusko, Eurooppa ja Itämaat. Samaan vanhanaikaisuuden kokemukseen tuntuvat viittaavan kirjan tarkoituksella ruskeaan sävytetyt valokuvat ja viimeistelemätön kansigrafiikka. Kaikkien matkailijoiden tapaan, kaikissa ajoissa ja paikoissa, kertoja näkee Marokossa pysähtyneen maailman. Maailman, joka on katseelle pysähtynyt, katseelle alisteinen.

Marrakešissa kertoja lumoutuu, hän romantisoi, hän julistaa rakastavansa tätä värikylläistä, eksoottista maailmaa. Mitä hän itse asiassa rakastaa? Osuvasti, itseensä viitaten, kappaleen ensi riveillä aurinko putoaa kuin tapaturmaisesti: juuri näin silmääpalvova kertojakin aivan klassisesti 'falls in love'; ja yhtä helposti hän pystyy putoamaan pois ns. rakkaudesta aina silloin kun näkymät tai ihmiset eivät häntä satu huvittamaan. Katse ei ole tyhjä, se on varovainen.

Vasta katseen ja ajatuksen pysähtyessä Aino Kallas koskettaa ydintä. Luvussa, jossa vieraillaan Lalla Mulatin kodissa naisväen pidoissa, kertoja on ymmällä ja hetken aikaa avoin. Myös lukija unohtaa hetkeksi kyynisen asenteensa. Kauneus vetoaa aisteihin, kertoja antautuu, lukijakin antautuu... Kertoja on oikeilla jäljillä, johtuuko kevyesti huumaavasta minttuteestä vai mistä: hän kokee vilpittömästi olevansa eurooppalaisena pahasti ja auttamatta takapajulla. Eurooppalaiset ja maurilaiset katselevat toisiaan: kohtaus on intensiivisen elokuvamainen, katsomista, katsomisaktia korostava. Kummankin osapuolen katse on hetken avoin, puhdas... Sitten lukija terästyy ja alkaa tutkailla esteettisen elämyksen mahdollista ideologisuutta ja "epäpuhtautta" ja esteettisen elämyksen rajoja. Milloin kauneuselämys antaa periksi Toiseuden kokemukselle ja tulkinnalle? Lumous on nimittäin harmillisen väliaikainen.

***
Kirjan ennakointirakenteet toimivat vahvoina todisteina kirjailijan/kustannustoimittajien/kustantajan hyvinkin tarkoitushakuisista tendensseistä. Hämärän rotuopin vaikutus tekstissä on niin läpitunkeva, että kirjaa on vaikea lukea vaikka pyrkisikin lukiessa harjoittamaan (kanonisoitua kirjailijaa) suojelevaa sensuuria. Jos pystymme jättämään klassisen rasismin ja antisemitismin ilmentymät sikseen, jäljelle jää näkymä, joka vielä 90 vuotta sitten lienee monin paikoin ollut omintakeiseksi "alkuperäiskulttuuriksi" luokiteltava. Se lienee ollut kertojan tarkoitus: yksinkertaisesti näyttää meille jotain, joka ei ole tuttua – ja ideologisesti värittyneenä, jotain joka ei ole eurooppalaista. Kiintoisasti kertoja uskaltaa näyttää meille myös hämmennyksensä ja tietämättömyytensä radikaalisti Erilaisen edessä: mutta ainakaan aikalaislukijoille Suomessa ei ehkä ollut aivan selvää, miten näihin tunteisiin tulisi suhtautua ja millaisia johtopäätöksiä niistä tulisi vetää. Nykylukija kaipaisi loppukaneetiksi ei runoa tai maalailevaa yhteenvetoa vaikutelmista, vaan päätelmiä, katsantokannan muutoksia, tunnustuksen henkilökohtaisesta kehityksestä tai kehittymättömyydestä. Silloin kirja olisi tehnyt tehtävänsä ja Aino Kallas päässyt pälkähästä.

***

Kallaksen aikaan Suomen maaseudulla oli vielä asuttuina savupirttejä, jopa maakuoppia. Kuka niissä osasi sanaakaan ranskaa, jota kertoja pitää lähes ihmisyyden mittana, tai edes meillä vastaavan sivistyskielen asemassa ollutta ruotsia? Ja savusauna, suomalaisten pyhä paikka, se vasta olisikin helvetillisenä luolana vieraalle näyttäytynyt. Kaukana (edessäpäin!) eivät olleet nekään ajat, jolloin Suomessa purtiin pettua ja juotiin sikurivettä. Virossa maa- ja työorjuuden ajoista ei ollut kulunut vielä mahdottoman kauan. Millainen olisi mahtanut olla marokkolaisen matkakirjailijan aikalaiskuvaus Suomen lumoissa tai Viron lumoissa?

Matkustamisen psykologiasta luin äskettäin. Mitä matkoilta haetaan? Onko kaikki matkustaminen pakenemista ajasta ja paikasta? Jäävätkö kaikki vaikutelmat tästä syystä vääjäämättä pinnallisiksi ja virheellisiksi? Entä mitä on matkasta kirjoittaminen? Miksi kirjoittaa matkasta, joka on lähtökohtaisesti paikasta ja ajasta irrallaan? Mitä kirjoitusprosessissa silloin kohdataan ja mitä paetaan?

Mitä, jos Marokko-kirjan lukisi pakotarinana Euroopasta? Mihin asioihin kertoja kiinnittää huomiota niin paljon, että haluaa niitä alleviivata suomalaiselle ja virolaiselle lukijalle? Minkä reaktion tai muutoksen hän haluaa saada aikaan? Kai Toiseutta sentään käytetään hienovaraisena keinona kertoa tai peilata jotain vastaanottavasta kulttuurista.

Kun kertoja palaa Marokosta, mitä hän näkee Euroopassa, josta on väliaikaisesti paennut? Jälkiviisas vastaus: aluillaan olleen hirmuisen kehityksen. Asui Aino Kallas sitten Tallinnassa tai Lontoossa, hän ei ole voinut olla ennusmerkeille sokea. Jo muutaman vuoden kuluttua kirjan julkaisemisesta tulivat natsien Eurooppa, diktatuurit ja miehitykset idässä ja lännessä, suursota ja Viron neuvostotasavalta. (Sota ulottuu kyllä Marokkoonkin. Mellahista tulee väliaikainen turvapaikka Euroopasta tulviville pakolaisille.)

Maailmanhistorian tehtyä temput Marokon lumoissa lienee vanhentunut ennätysajassa.

***
Tulin kalunneeksi kirjaa kovin oletusarvoisesti, latteasti ja yksisilmäisesti [silmälläkin voi siis kaluta!]: nykyajassa arvottuneesta näkökulmasta. Täsmälleen samat provosoituneet sanat ja ohuet teoretisoinnit olisi voinut kirjoittaa vaikkapa minulla samaan aikaan luvussa olleesta nuorisokirjasta Puhuvan rummun maassa: Kertomus tohtori E.G. Marcuksen taistelusta pimeän Afrikan tauteja ja taikauskoa vastaan. On itsestäänselvää, ettei vertaus tee oikeutta Aino Kallakselle.

Tapanani ei ole päästää itseäni helpolla, enkä oikeastaan olisi halunnut jättää kirjan käsittelyä puolitiehen ja vääristyneesti nykyajasta tuomitsevaksi. Samalla kun tein asiat itselleni helpoiksi, sysäsin tuomion Aino Kallaksen niskaan. Mielestäni kirja kuitenkin kutsuu nimenomaan pinnalliseen ja helppoon visuaalisen tarkasteluun. Nykyluennassa korostuvat kerronnan epätarkkuus ja asenteiden epäselvyys pakottavat lukija-tulkitsijan epämukavaan, päättämättömään välitilaan. Asiaan vaikuttaa yllättävän paljon myös Aino Kallaksen status: tuntemattoman, ei-kanonisoidun kirjoittajan matkakuvaus samalta ajalta olisi helpompi tuomita, jos nyt tuomitsemiseen haluaisi päätyä. –Mutta totta on, että syvällisempi asenteiden ja esimerkiksi katseen tulkinta, subjektiviteetin ja sen vastakohtana sensuroinnin ja itsesensuroinnin pohdinta karkaisi kauas kirjan todellisesta sisällöstä.

Lisäsin tähän netistä löytyneen kuvan Marrakešin mellahin nykymeiningistä. Se on nykyään Unescon maailmanperintökohde. Kuva suurenee klikkaamalla.


Journal Entry 6 by CatharinaL at Pirkkala, Pirkanmaa / Birkaland Finland on Sunday, September 17, 2017
Journaloin kirjan pitkällisesti mutta kuitenkin hätäisesti. Tulin korjailemaan kieli- ja kirjoitusvirheitä ja tunnustamaan, että Marokon lumoissa vaivaa minua vieläkin. Harvemmin ovat reilusti alle parisataa väljään ladottua sivua (joista 49 kuvasivua) olleet näin sitkeää purtavaa.

Lisäsin tähän myös netistä löytyneen vanhan, ehkä Aino Kallaksen aikaisen, kuvan mellahista. Kuva suurenee klikkaamalla. Kallaksen aikoina muuten mellah oli jo melko lailla tyhjentynyt alkuperäisväestöstään: nettitietojen mukaan Marokon noin 350 000 juutalaisesta suurin osa lähti 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä asuttamaan Israelin aluetta; Marrakešin mellahiin jäivät vain aivan köyhimmät. Nykyään koko Marokossa asuu vain noin 2 000–2 500 juutalaista, heistä useimmat Casablancassa.

[Erästäkin pilkkaviisua mukaillen: "Syö Aino Kallas päivässä, se pitää mielen virkeänä." Omalle sulatustahdilleni sopiva ravintosuositus olisi nähtävästi yksi Aino Kallas vuodessa.]

***
[EDIT myöhemmin:] Innostuin tutkimaan enemmänkin tätä Aino Kallas -ongelmaa. Netissä on ilmaiseksi luettavissa hieno ja mielenkiintoinen artikkelikokoelma Aino Kallas. Negotiations with Modernity (toim. Leen Kurvet-Käösaar ja Lea Rojola, SKS 2011). Ritva Hapulin artikkelissa "The Suitcases In My Room. Aino Kallas as a Traveller and a Travel Writer" todetaan Kallaksen kirjoittaneen Marokosta tuttuun sävyyn myös mm. Lontoosta:

"She saw the people there not as poor workers but as representatives of the masses, even of a lower race. They were beyond help and could not be drawn into daylight. According to Kallas the whole area should have been burned down. [--] When describing the East End and Petticoat Lane she articulates the rhetoric of Other as a social threat, and declares the horrors associated with poverty. Her wanderings in the slums can be regarded as a kind of 'class tripping' or 'slumming', which was popular among the middle class visitors to London. "

Juutalaisia ja kiinalaisia kohtaan Kallas tunsi artikkelin mukaan vihamielisyyttä myös mm. matkoillaan Yhdysvalloissa. Myös Kallakselle ominaiseen tapaan luottaa ensivaikutelmaan ja käyttää alentuvaa/objektivoivaa ja ulkonäön perusteella tuomitsevaa katsetta kiinnitetään huomiota. (Kallaksen omaan ikonografiaan ja tietoiseen imagonluomiseen pureutuu toinen kokoelman artikkeli, Kai Stahl & Tutta Palin, "The Aino Kallas Iconography. Interactive Self-Presentation".)

Hapulin artikkelissa muuten kerrotaan, että Marokon lumoissa -tekstit julkaistiin myös "jatkokertomuksena" Helsingin Sanomissa [huh huh]. Niiden kerrotaan syntyneen vasta matkan jälkeen Lontoossa pikkutarkkojen matkamuistiinpanojen perusteella. Artikkeli valottaa myös Kallaksen seurueen Marokon-matkan taustoja. Oskar Kallas oli joutunut juonittelujen kohteeksi Viron Lontoon-suurlähetystössä ja perhe oli loman tarpeessa. Myös Ainon (henkinen) kunto vaati tervehtymistä. Ilmeisesti Aino ja Oskar Kallas tutustuivatkin siis Marokkoon kahden kesken, eivät suuremmassa virolaisseurueessa.

Journal Entry 7 by CatharinaL at Pirkkala, Pirkanmaa / Birkaland Finland on Thursday, October 19, 2017
Kirja matkaa huomenissa Komentooralle. Jospa häneltä löytyisi enemmän tietoa Aino Kallaksen maailmanmatkoista ja käsityskannoista? Luku"iloa"!

***
P.S. Luin juuri Friedebert Tuglaksen Marginalian, http://www.bookcrossing.com/journal/14773766

Sen sivuilta käy ilmi, että Tuglaskin matkusteli Marrakešissa, jo vuonna 1928 eli hieman ennen Aino Kallasta. Marginaliassa siteeratut Tuglaksen vaikutelmat ovat nykyaikaisella tavalla korrekteja, runollisia mutta filosofisen analyyttisiä. Vertailussa Aino Kallas kalpenee entisestään.

Varmemmaksi vakuudeksi haluaisin lukea Tuglaksen koko matkakirjan Teekond Põhja-Aafrika – virontaitoinen voi sitä vähän kuunnella täällä: https://arhiiv.err.ee/vaata/jarjejutt-jarjejutt-friedebert-tuglas-teekond-pohja-aafrika-i-osa. On joka tapauksessa merkille pantavaa, että Aino Kallas näyttää kirjoittaneen oman matkakirjansa reaktiona tai vastineena Tuglaksen kirjalle. Se voisi selittää tendenssit, asenteet ja perin oudot huomionkohteet; mutta Aino Kallaksen se saattaa asettaa entistä arveluttavampaan valoon. Kallaksen kirja ilmestyi kolme vuotta Tuglaksen kirjan jälkeen.

Nyt jäi ihmetyttämään myös, mitä virolaiset kirjailijat oikein hakivat joukoittain Marokosta? (Tietysti samaa kuin suomalaiset Tulenkantajat Pariisista ja Italiasta; kaipa joku heistäkin matkaili myös Euroopan ulkopuolella, orientalismia etsiskelemässä?) Vai oliko säkenöivä Tuglas, mm. Viron Kirjailijaliiton perustaja, edelläkävijä jota muut apinoivat?

Tuglasko se olikin käynyt virolaisen puutuolin asettamassa (marrakešilaisen mahtimiehen taloon, jossa ulkomaisia vieraita kestittiin ja jota turistikohteena esiteltiin), isännänlahjaksi... Kallaksen ihmeteltäväksi... surrealistiseksi yksityiskohdaksi... tai sisäpiirin vitsiksi tajuttavaksi?

***

Virolainen nykymatkaaja muuten näkee Marrakešin tällaisena (Viron TV:n matkaohjelma Reisile minuga): https://arhiiv.err.ee/vaata/reisile-minuga-marrakech
Tuglaksen matkakirja muistetaan ohjelmassakin, Aino Kallaksen ei...

Journal Entry 8 by Komentoora at Kokemäki, Satakunta Finland on Sunday, December 24, 2017
Tutuiksi ovat tulleet minulle aikoinaan Aino Kallaksen päiväkirjat sekä muu tuotanto. Tämä olikin sitten jotain aivan toisenlaista Kallasta.

Vaikka teksti vaikuttaa nykyisin kovin vanhahtavalta ja marokkolaisten kuvaus paikoin jopa rasistiselta, niin oli hauskaa ja mielenkiintoista lukea eloisaa kuvausta marokkolaisten ihmisten elämästä ja tavoista hänen ensimmäiseltä eksoottiseen Marokkoon suuntautuvalta matkaltaan 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa.

Arvokkaana senaikaisena matkakuvauksena pidän minäkin tätä kirjaa ja mielelläni näkisin sen omassa kirjahyllyssäni muiden Aino Kallaksen teosten rinnalla. Palaa kuitenkin CatharinaL:lle jouluaikaan.

Journal Entry 9 by CatharinaL at Pirkkala, Pirkanmaa / Birkaland Finland on Tuesday, December 26, 2017
Pienet kirjeet ja pitkät journaalijorinat pyörivät taas täällä. Saas nähdä, koska otetaan toinen lukukerta :-)

Journal Entry 10 by CatharinaL at Pirkkala, Pirkanmaa / Birkaland Finland on Wednesday, November 8, 2023
Marokon lumoihin pääsee seuraavaksi ystäväni.

Journal Entry 11 by CatharinaL at Pirkkala, Pirkanmaa / Birkaland Finland on Wednesday, November 22, 2023
Taasen pysyväiskokoelmassani :-)

Are you sure you want to delete this item? It cannot be undone.