Olen lukenut kirjan. Ajatukset olivat tällaiset: "Katja Kallio saa minulta paljon anteeksi , koska hän on kirjoittanut kirjan Kuutamolla. Luurangot kaapista ja tunnustuksia, mutta pidän Kuutamolla kirjasta valtavasti ja olen lukenut sen useampaan kertaan. (There! Avautuminen helpottaa aina).

Tyypit-kirjan lukemisesta viisastuneena, luin tätä pienemmissä pätkissä, muutaman luvun silloin ja toisen tällöin. Ja eipä tämä hassumpi ollut. Ainoastaan tälläisten kirjojen jälkeen tulee olo, että pitäisi olla kultturelli ja katsoa enemmän Elokuvia. Moni klassikkoelokuva on jäänyt näkemättä ja sen takia ei aina ollut Katja Kallion ajatuksen juoksussa mukana. (Ja koska en omista telkkaria, Sopranosin henkilöhahmotkin olivat ihan hepreaa…)

Ja taas tuli vastaan ahdistus, koska en ole nähnyt yhdeksän Oscarin voittanutta elokuvaa Englantilainen potilas, en ole edes lukenut kirjaa. Muutama viikonloppu takaperin kaveriporukka keskusteli sujuvasti kuinka ihku Ralph Fiennes on. Minun kommentit olivat luokkaa: Siis tota kukas hän nyt olikaan… Ja sain kuulla ison aukon puuttuvan elämästäni vain koska en ole istunut nenäliinapaketin kanssa nyyhkimässä Suuren Rakkauden vuoksi. (Ai, ettenkö muka ole!!)

Välillä Kallio meni nippelitiedoillaan ja yksityiskohtaisuuksillaan liian syvälle. Vai johtuuko se vain minusta etten kuollaksenikaan muista miten Brokeback Mountainissa nojaillaan autoon? Ehkä leffafriikki katsoo elokuvia eri kantilta kuin minä, joka haen lähinnä vain viihteellisyyttä ja en kelaile kohtauksia ees taas ja opettele vuorosanoja ulkoa, kuten Iiris Vaara Kuutamolla (ja ilmeisesti Katja Kallio).

Kaiken kaikkiaan oli mukava saada lukea tämä kirja."

Vuodesta 2008 ajankäyttö on lasten myötä vain vähentynyt, joten uskon katsoneeni elokuvia vielä vähemmän kuin tuolloin tai sitten ne ovat luokkaa Niko, lentäjäpoika tai Risto Räppääjä. Ajanpuutteen vuoksi en myöskään lue kirjaa uudelleen.

Vaihtohyllyyn jäi joskus kolmen ja neljän välillä.