Annelikselta saatu toivekirja.

Takakannesta:

"Häviäjä ei ole se joka kärsii tappion vaan se joka antaa periksi. Coelho johdattaa lukijan pohtimaan keitä me olemme, mitä pelkääme ja mitä tulevaisuudelta haluamme. Kaikki avaimet ovat löydettävissä omasta sisimmästämme, niitä ei tatvitse etsiä ympäröivästä maailmasta."

Kirja valikoitui luettavaksi heti, koska elämäntilanteeni takia kaipaan juuri nyt luettavaksi tällaista pohdiskelevaa tekstiä. En tarkoita, että olisin välttämättä samaa mieltä kaikesta, mutta poimin tähän joitain koottuja viisauksia, jotka nyt puhuttelevat.

Häviäjät-luku oli kokonaisuudessaan hyvä. Aika monta tappiota olen itsekin kokenut elämässäni. Tappio on usein avannut mahdollisuuden johonkin uuteen ja parempaan. Näin kävi esimerkiksi silloin, kun en 15 vuotta sitten päässyt opiskelemaan haluamaani alaa, jonka myöhemmin totesin avoimen yliopiston kautta aivan vääräksi alaksi minulle. Sen sijaan päädyin toiselle alalle, joka nyt viisi vuotta töissä oltuani tuntuu edelleen todella kiinnostavalta. Ehkä luku kertoo kuitenkin enemmän häviäjistä rakkauden näkökulmasta. Viimeiset puoli vuotta on ollut tältä osin elämässäni todella vaikeaa. Mietin, olenko taas hävinnyt ja pitäisikö minun vain tunnustaa tappioni ja jatkaa eteenpäin vai jäädä paikoilleen. Niin vaikeita kysymyksiä... Luvun lopussa on kuitenkin hyvä ajatus: "Voi niitä joita ei ole koskaan voitettu, sillä heistä ei tule koskaan voittajia tässä elämässä."

Sivulta 33 napattu helmi: "Ihminen, joka ei ole koskaan yksin, ei tunne enää itseään." Lapsiperhehärdellin keskellä tuntuu usein tältä. Olen ollut liian vähän yksin, kuka minä oikeastaan olen. Ensi viikolla mies ja lapset ovat lähdössä anoppilaan syyslomareissulle. Käyn kyllä töissä päivällä, mutta illat saan olla yksin. Mikä ihana ajatus!

Sivulta 43: "Sinä voit tietämättäsi pelastaa jonkun tuntemattoman hengen, koska hänkin piti itseään kelvottomana ja saattoi olla itsemurhan partaalla, kunnes yksi hymy valoi häneen uskoa ja itseluottamusta." En sentään ole ollut itsemurhan partaalla, mutta todella uupunut kyllä, varsinkin viime keväänä. Käsittämätöntä, miten pelkkä hymy eräältä tietyltä ihmiseltä on auttanut eteen päin. Edes hymy ei ole merkityksetön, vaikka se saattaa joskus tuntua hymyilijästä niin vähäpätöiseltä.

Loppuosasta ei noussut ihan niin monipuolisia ajatuksia kuin alusta vai lieneekö syynä vain se, ettei loppuosa ollut niin mielenkiintoinen kuin alku. Eräs poiminta kuitenkin:

Sivulla 128 levottomuuden tunteesta: "Levottomuus siis syntyy ihmisen mukana, ja koska me emme pysty milloinkaan hallitsemaan sitä, meidän on opittava elämään sen kanssa, niin kuin ihminen on oppinut suhtautumaan tyynesti myrskyihin. Kaikki eivät kuitenkaan opi sellaista kanssakäymistä, niinpä heidän elämästään tulee yhtä painajaista." Tämä on niin totta. Silti mietin, tarkoittaako levottomuuden kanssa eläminen sitä, että tulee jotenkin välinpitämättömäksi? Joskus olemme mieheni kanssa etsineet keskimmäistä lastamme pitkin kyliä. Olen tottunut ajattelemaan, että turha hätäillä, koska jostain neiti kuitenkin ennemmin tai myöhemmin putkahtaa esiin. Mieheni on moittinut asennoitumistani, vaikkei osaa sanoa, mitä hyötyä hermoilusta oikeasti on. En minäkään, siksi en jaksa hermoilla.

En tiedä vielä, minne kirja on seuraavaksi menossa. Osallistun tällä Kirjan vuosi 2016 -lukuhaasteeseen, jossa kuittaan kohdan 47 (eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja).

Pohdittavaa lokakuun kirja-arvonnan voittajalle. Onneksi olkoon!

Kiitos kirjasta! Sattumoisin tätä löytyykin jo kotoa yksi kappale, koska kirjamessuilla jaettiin näitä ilmaiseksi, muttei aavistustakaan minne olen sen piilottanut... No, katsotaan tuleeko tämä luettua :)

Kirjanvaihtohyllyssä.

Onneksi olkoon, löysit kiertävän kirjan! Ota mukaasi, lue ja palauta joskus kiertoon uusia lukijoita etsimään :)