(orig. Двенадцать стульев, suom. Reino Silvanto ja Juhani Konkka)

Takakannesta:

"Kaksitoista tuolia on vallankumouksen jälkeisen neuvostoliittolaisen kirjallisuuden kuuluisimpia humoristisia teoksia. Juoni punoutuu vallankumousvuonna kätkettyjen kalleuksien ympärille. Entinen aateliston maamarsalkka ja hänen ovela apulaisensa joutuvat niitä etsiessään toinen toistaan jännittävämpiin ja huvittavampiin tilanteisiin. Juoni on kuitenkin vain kehys; pääasia on riemastuttava kuva "nepi" eli "uuden talouspolitiikan" aikaisen neuvostoyhteiskunnan epäterveistä ilmiöistä. Kirjallisuus, teatteri, kuvaamataiteet, sanomalehdistö - kaikki saa osansa tekijöiden rehevästä pilkasta."

Olen kirjan joskus vuosia sitten lukenut ja kyllä se vieläkin huvitti. Varsinkin kuvaus runoilijasta kauppaamassa runojaan eri lehdille riemastutti. Meno äityi ajoittain aika absurdiksi, mutta jotenkin sen sana vaan tuntuu kuvaavan elämää itänaapurissa riippumatta ajankohdasta. Tuntuu, ettei Venäjä pohjimmiltaan muutu miksikään, oli sitten vallankahvassa kuka tahansa.

Tähän kirjaan törmäsin jokunen aika sitten netissä, joten pitihän se ottaa, kun eteen sitten sattui.