Pihoja peittää asvaltti, kerrostalot ovat betonia ja kasvot kovat kuin kivi. Ollaan Göteborgin lähiössä, Gårdstenissa. Miiralla on trimmattu sytkäri. Hän tönäisee Veraa, joka tönäisee takaisin. Nauraa niin että kyynelet valuvat. Äidin vikkelä moppi piirtää kahdeksikkoja, kerros kerrokselta, pyyhkii sammuneen juopon ympäriltä, hankaa nurkkia ja listoja. Katossa näkyy tupakansytyttimen jälkiä, seinissä ja ikkunoissa räkäklimppejä, nuuskamällejä ja potkunjälkiä. Nistit osaavat karatea. Niillä on veitset. Koulunpihan roskikset palavat.

Vaikka Miira on syntynyt Ruotsissa, hän on ruotsalaisten silmissä aina vain maahanmuuttaja, jonka on opiskeltava ruotsia toisena kielenä. Mutta Miira on erilainen kuin muut tytöt suomiluokalla. Hän on rohkea, peloton, eikä kukaan määrää häntä. Miirasta ei tule mitään rappusiivoojaa, vaan pääministeri tai aivokirurgi.

Eija Hetekivi Olssonin ravisuttava esikoisromaani sijoittuu 80-luvun ruotsalaislähiöön. Romaani piirtää armottoman kuvan siitä Ruotsista, joka alkoi nostaa päätään 80-luvun kasvukauden aikana idyllisten kansankotivuosien jälkeen. Romaani sai vuoden 2012 Stig Sjödin -kirjallisuuspalkinnon ja oli myös August-palkintoehdokkaana.

Ruotsinkielinen alkuteos: Ingenbarnsland, 2012
Suomentanut Outi Menna
Schildts & Söderströms
nid., 349 s.

Tuollaistako se on oikeasti ollut? Huh huh, ei todellakaan mikään lasten maa. Tykkäsin kirjasta kovasti, vaikka välillä meno menikin vähän turhan överiksi (ainakaan minusta esimerkiksi Afrikan-reissu ei tuntunut kovin uskottavalta).

Suomentajalle toivoisin tarkkuutta: kirjassa käytettiin 1980-luvulla sellaisia sanoja ja sanontoja, jotka minusta ovat tulleet käyttöön vasta 1990-luvun loppupuoliskolla, kuten 'mässy'. Voihan tietysti olla, että niitä käytettiin ruotsinsuomalaisten keskuudessa jo tuolloin, mitä tosin epäilen vahvasti.

StinaPille Taavinan kautta

Kiitos kirjasta, joka saapui jo aikaa sitten, mutta niin vain journalointi unohtui tehdä.. Anteeksi!

Olen syntynyt Ruotsissa 70-luvulla suomalaisille vanhemmille ja muuttanut myöhemmin Suomeen. Vaikka oma elämänpiirini oli huomattavasti rauhallisempaa kuin tässä kirjassa, tunnistan tämän finnjävel-kokemuksen. Ja vastaavasti Suomen puolella olin aina hurri. Ikinä en ollut tarpeeksi senmaalainen. Vanhempani, juuriltaan selvästi suomalaiset, kokivat asiat ihan eri tavalla: heille Suomeen muutto oli paluu juurille, minulle se oli jotain uutta. Vaikka osasin kielen, juhlapyhät, ruuat ja sen sellainen olivat tuttuja, jokin uupui.

En ehkä koe olevani täysin suomalainen, koska juuret ovat Ruotsissa, mutta olen pohjalainen. Tässä muutama päivä sitten istuskelin Oulussa Torinrannassa ja katselin maisemia. Ajattelin, että tänne kuulun ja täällä on mun elämäni ja se riittää. Toki "vääränmaalaisena" mietin monesti kaikkia rasistisia puheita. Tavallaan ne koskettavat minuakin, vaikka menen täysin kantasuomalaisesta, ja ehkä joku minut sellaiseksi luokitteleekin. Jos tarkemmin pitää määritellä, sanon olevani teknisesti maahanmuuttaja, en paluumuuttaja. Tämähän oli minulle ihan uusi maa, mitä nyt vähän esimakua olin kesälomareissuilla saanut.

Palatakseni kirjan kertomukseen, paskaduunit ja väheksyminen koulussa ja oikeastaan koko elämän synkempi kiertokulku on tosi tuttua muiden ruotsinsuomalaisten elämästä. Hyvin harvan tuttavistani olen kuullut edenneen akateemisesti tai rahallisesti kovin pitkälle. Kun yhteiskunta pitää kakkosluokan kansalaisena, itsekin sitä alkaa suhtautua itseensä ja kykyihinsä vähän niin ja näin. Eikä ole itsestään selvää, että oppii kaksi kieltä kunnolla. Moni Ruotsissa syntynyt tuttava on puolikielinen. Osataan auttavasti tai hitusen suomea ja pärjätään ruotsiksi. Kirjalliset taidot ovat heikot kummallakin kielellä.

Minulla on ollut etu, että olen saanut laadukasta opetusta sekä suomessa että ruotsissa, ja olen aina ollut kiinnostunut kielistä. Lapsuudenkodissani puhuttiin aina suomea ja meillä myös luettiin paljon. Siksi kielitaitoni on hyvä, toki ruotsi on ruosteessa, kun ei sitä näin pohjoisessa enää pahemmin puhuta, vaikka rannikolla ollaan.

Suhtaudun näihin kirjassa esiteltyihin kotikieliluokkiin vähän ristiriitaisesti. Tavallaan ne ovat turhia. Jako taustan perusteella aiheuttaa vaan turhaa vastakkainasettelua "me ja te" -henkisesti. Toisaalta, jos kotona ei käytetä aikaa kotikielen vaalimiseen, mistä lapsi tai nuori saa pohjan kielelle? Silloin kai on hyvä, että oppi tulee koulusta.

Kiitos Duffeli kirjan kierrättämisestä. Tää oli tosi kiinnostava, vaikka vähän rankka tarina. Jään odottamaan, että jatko-osa Miira ilmestyy (syyskuussa 2016 ruotsiksi, milloin lie suomeksi).

Kiitos kirjasta, Kalajoen Megasta nappasin mukaani.