Se kukkii sittenkin — kasvun ihmeitä kolmosvyöhykkeellä

Mitä tapahtuu, kun ihminen hurahtaa tosissaan puutarhan hoitoon? Silloin uuninpellillä kuumennetaan istutusmultaa, lentokoneessa matkustetaan japaninvaahtera sylissä ja sähköhammasharja saa uuden tehtävän pölytystyökaluna. Vyöhykekateus virittää pohtimaan keinoja kasvukauden jatkamiseksi, ja pian haaveissa siintelee oma orangeria. Kaikki mitä tehdään – ja se on paljon – tehdään toivon siivittämänä.

Melkein kaikki itää kertoo yhden vuodenkierron sellaisena kuin puutarhassaan viihtyvä viherturaaja sen kokee. Puutarhurivuosien myötä taito karttuu ja luulot nopeasta tuloksesta karisevat. Kasvun ihme on aina kuitenkin yhtä suuri. Siksi tosi puutarhuri ei milloinkaan kysy uhraustensa hintaa. Jalostava pakkomielle on hänelle jo opettanut, että puutarhassa kaikki on kasvun kokoista.

”Toisin kuin muutama muu, en ole vuosikausiin kysynyt, onko tässä mitään järkeä. Vastaan runoilijan sanoin: minä viihtyy. Tai jotenkin tähän tapaan, kokemuksella päärmätyin sanoin: olen kalustanut mieleni toivolla, ja sen tuulisen huoneen kivijalka on puutarha.”

Kirjapaja
sid., 183 s.

Työpaikan kirjavaraston tyhjennyksen satoa

Kiitos valtavasta kirjapinosta Duffelille Niksulle ja Celialle!

Jos olet vähääkään puutarhakärpäsen purema, älä lue tätä kirjaa alkuvuodesta. Tästä talvesta tulee piiitkä. Tykkäsin kirjasta, vaikka nyt sormet syyhyää multaan.

Kiitos kirjasta Ale! Oli kiva nähdä.

Tykkäsin tästä yllättävän paljon! En todellakaan ole mikään puutarhaihminen, oma kolmen neliön kukkapenkki lähinnä ahdistaa. Haluaisin toki, että se olisi nätti ja kaiken kirjoittamattomien puutarhasääntöjen mukainen mutta aikaa ei tunnu olevan. Mutta mistä sen tietää koska hurahdan? ( Tulevaksi kesäksi(kin!) on suunnitelmissa laatikko hyötykasveille, tosin uniikkeja kesäkurpitsoja haulinrei'illä tuskin meillä kasvaisi. Niitä saa vaan Porista!)

Tästä kirjasta olisi saanut vielä enemmän irti jos kukkalajit olisivat tuttuja mutta toisaalta myös tästä saattaisi wannabe-viherpeukalo vain ahdistua, niin paljon juuri noita omituisia"pitää olla"-juttuja kirja oli täynnä. Antaa kaikkien kukkien kukkia ja etenkin niiden viherpeukaloiden. Mitä sitä turhaa arvostella kun makuasioista on kyse. Ja tosiaan ehkä paras lukuaika tällaiselle kirjalle olisi huhtikuussa kun kuokkimiset ovat nurkan takana.

Hep-viestiketjusta eteenpäin.

Kiitos kirjasta!

Sormet syyhyää multaan tämän jälkeen. Hauska kirja jos yhtään tykkää puutarhahomista.

Tarjolle Helsinki-miittiin jos sieltä löytyisis seuraava viherpeukalolukija tälle.

Minä tartuin tähän, vaikka en ole viherpeukalo... vielä. Kiitos kirjasta!

Löysin itseni kirjasta, tavallaan. Mörö kehoittaa helpon puutarhan vonkaajaa menemään puistoon, joita on Suomessa enemmän kuin monissa muissa maissa. Minä en sinällään halua minkäänlaista puutarhaa, minulle riittää hyvin nuo julkiset istutukset ja toisaalta metsät ihailtavaksi. Geenit puutarhan- ja kasvimaan hoitoon kyllä pitäisi olla vahvatkin, mutta eivät ole vielä kuitenkaan aiheuttaneet oireita. Ainakaan pahemmin. Olen aika laiska hoitamaan kasveja ja paljon tykkään myös reissata. Tykkäsin silti lukea kirjaa ja puutarhan hoito on minusta kyllä kunnioitettava ja hieno harrastus. Aika paljonkin siihen kyllä saisi perehtyä, jos haluaisi onnistua ja silti - kasvit eivät osaa lukea kasvatusohjeitaan, kuten Mörö toteaa kirjassaan. Kasvun ihmeestä kyllä iloitsen pienimuotoisesti ja kaupan basilika ja rucola ovat pärjänneet jo pitkään keittiön pöydällä ja nyt juotan lahjaksi saatua atsaleaa. Ja yritän pitää häälahjaksi saamani rahapuun hengissä - sen pitäisi olla helppoa, mutta monta helppohoitoista kasvia olen onnistunut tappamaan...

Roasbergin miittiin tarjolle, tätä ei kyllä villisti viitsi vapauttaa, jos ei kelpaa kellekään, niin minulla on muita suunnitelmia kirjalle.

Kelpasihan se :) Löysin itsestäni puutarhurin, kun muutimme kuusi vuotta sitten omakotitaloon, mutta pari viime vuotta kipinä on ollut kateissa - tai hautautuneena muiden kiireiden alle. Jospa tämä kirja antaisi kaivattua uutta puhtia pihahommiin!

Kyllähän tämä täytti tehtävänsä eli sai minut möyrimään puutarhassa taas ihan uudella innolla. Otin kirjasta talteen myös tämän lohdullisen ajatuksen: "Yleensä vasta kymmenessä vuodessa piha alkaa olla sellainen kuin toiveissa on siinnellyt."

Kukahan lukee kirjan seuraavaksi?

Kirja päätyi Kampin taavina-miitistä minulle jo alkuviikosta. Puhtia puutarhahommiin totisesti kaivattaisiin... pieni kaupunkipihamme on lähinnä hunningolla ja kieltämättä maallakin riittäisi muutakin tehtävää kuin ruohonleikkuuta.