Takakansi:
Viipuri 1944. Rapistunut huvila, viimeiset pommitukset, lukittu huone. Doran ja Marin äidillä käy arvovieras, sotilassukuinen herra, ja lasten on oltava vierashuoneessa ääneti. Lohduttaakseen pikkusiskoa Dora aloittaa sadun miehestä ja linnuista. Hän ehtii kertoa sadun monta kertaa, liian monta.
Helsinki 1953. Kerrostaloasunto: avioliitto, loppukesä. Aikuistunut Dorotea aloittelee uutta elämää Oton vaimona, kun viipurilaislähtöiset vieraat palauttavat kipeät muistot. Yhtäkkiä Dorotean on vaikea erottaa mennyt ja nykyisyys sekä se, että hän on nyt aikuinen nainen eikä satuihin uskova lapsi.
Lintu pieni on psykologinen romaani ihmismielen syöksystä häpeän ja syyllisuuden paineessa. Se kertoo rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta, äidistä, tyttäristä ja siskoksista - sekä linnuista, joita siivet kantavat.

Viehättävä esikoiskirja, pidin kovasti. Kirjaa lukiessa pystyin helposti kuulemaan historian havinaa. Kaikki Viipuri-aiheiset kirjat viehättävät minua.
Kovasti mietitytti Doran ja Marin äidin luonne ja käytös. Hänelle ei sympatiapisteitä minulta herunut. Kirjan loppupuolella tuli selitys äidin käytökselle kylläkin. En pitänyt myöskään Esteristä. Mielestäni hän olisi ollut avainasemassa tyttöjä auttamaan.
Doran rakkaudeton lapsuus heijastuu hänen aikuisikäänsä, hän oli kykenemätön rakastamaan tuoretta aviomiestään, vaikka kosintaan olikin suostunut. Dora oli onneton ihminen.

Tällä hetkellä jään odottamaan yltääkö tämä esikoiskirja tämän vuoden Finlandia ehdokkaaksi.
Kirja lähtee nyt työkaverilleni luettavaksi.

Kirja työkaverillani luettavana.

Luettavaksi bookcrossarille jonka toivelistalla tämä mielenkiintoinen kirja on.
Mukavia lukuhetkiä :)

Iso kiitos kirjalainasta, Hambo, tarkkaan olet toivelistaani selaillut :) Pääsee lukuvuoroon pikimmiten!

Kaikesta ahdistavuudestaan huolimatta ihana kirja, pidin kovasti. Kirjallisuudessa on paljon kuvauksia vaikeista äitien ja tyttärien suhteista, mutta tämän kirjan äiti oli hyytävässä kylmyydessään ja rakkaudettomuudessaan yksi puhuttelevimmista äideistä. Itse asiassa minun piti kirjan lukemisen jälken vielä selailla sivuja taakse päin saadakseni ymmärrystä siihen, miksi äiti oli juuri sellainen kuin oli. Jäin myös miettimään sukupolvien surullisia ketjuja rakkaudettomuuden suhteen - eikö ihminen osaa antaa toiselle sitä, mitä vaille on itse jäänyt?
Kiitos hienosta lukukokemuksesta, Hambo! Palautan kirjan, kunhan taas nähdään.

Palautuu miitissä Hambolle. Kiitokset lainasta & lukunautinnosta!

KTMC 2015 # 36

Kiitos suosituksesta ja miittiseurasta, Hambo! Tämä kirja vaikuttaa siltä, että saatan pitää paljonkin. Palautuu kyllä sitten joskus!

Aivan ihana kirja, vaikka onkin ahdistava ja surullinen. Ehdottomasti luen Tanja Pohjolan seuravankin kirjan, kunhan se joskus julkaistaan. Todella paljon kiitoksia, Hambo, että teit minullekin tämän kirjailijan tutuksi!

Palautuu Hambolle.

Tuli pikapalautus, kun nyt en osannut sopia mitään. Paketoin varmuudeksi, mutta eivätpä mahtunut kirjapaketit Hambon luukusta. Toivottavasti löytää silti takaisin Hambon hyllyyn. Paketoidessa huomasin kansipaperin nuhraantuneen takaa. Anteeksi, on voinut tulla tässä sekamelskassa, vaikka ilman kansipapereita luin.

Kirja omassa hyllyssä. Kirjat on tarkoitettu luettaviksi. Niissä saa näkyä lukemisen jälki, kansipapereissa ja sivuilla, erpax, joten älä huoli. Kiitos palautuksesta. Laitan seuraavalle lukijalle yllärinä.

Mukavia lukuhetkiä suomalaisen kirjallisuuden seurassa!

Kiitos kirjayllätyksestä! Muistan, että olen arponut joskus tämän hankkimista, ja nythän se tulikin!

Kirja saa plussaa monesta asiasta. Aloitus on hyvä, se koukuttaa odottamaan monitasoista tarinaa. Tarina on oikeaoppisesti rakennettu: kehyskertomus, kaksi aikatasoa ja niiden sisään upotetut takaumat. Tapahtumien kulku on selkeä muttei liian yksinkertainen. Kirjailija käyttää taitavasti ennakoivia vihjeitä ennenkuin jokin ratkaiseva asia kerrotaan. Erityisen hyvin hän mielestäni kuvaa Dorotean sulkeutuneisuuden malttaen samalla säilyttää lopun salaisuuden. Tarina vetoaa tunteisiin, ja paikoin ihan melodramaattinen tekstityyli sopii siihen.
Kustannustoimittajana olisin kuitenkin vetänyt yli muutamankin daideellisen kuvakielijakson, pyyhkinyt "kyynelten alut" poskilta, ajanut muurahaiset nukkekodista ja tuulettanut pois osan tuoksuista ja hajuista.

Ja tavallisenakin lukijana voisin korjata koko joukon asiavirheitä. Ei kukaan lukija tahallaan etsi virheitä, en edes minä. Mutta jos ne huomaa, niin ne huomaa, ja kun huomaa toisen ja kolmannen, alkaa niitä jo odottaa kuin tippuvaa vettä, ja lukeminen käy kidutukseksi. Kaikki alkoi junanvessasta. Koskaan en tiedä junassa olleen ketjusta vedettävää vesiklosettia, ja kuvattuna aikana istuimesta oli pelkkä putki suoraan ratapölkyille (siitä "toimii kuin junan vessa"). Sen jälkeen aloin epäillä omiakin tietojani: onko viulukotelossa (yleensä) hihna? Voiko tapahtua klassisessa konsertissa, että ensin soitetaan konsertosta kaksi ensimmäistä osaa ja sitten on väliaika? (Kirjailija tarvitsi väliajan, jotta pianisti ja viulisti pääsivät kulisseihin pusimaan - ja sitten vielä iiiik! näyttämömies meinasi nähdä!) Joku "vetäytyi itseensä kuin perhonen koteloonsa" - miten se perhonen sinne takaisin vetäytyy? Toinen yski niin, että "rintalasta painui kuopalle" - oliko pahakin luumätä? Entä milloin Mannerheimista kalju tuli?
Syntymästäni saakka karjalan murretta kuulleena en kaikissa kohdin ostaisi kirjan karjalan murrettakaan, niin tarkastettu kuin se onkin. "Kaalta" ei sanota Karjalassa, se on länsi-ja pohjoissuomalainen muoto. Entäpä, kun mieshenkilön kulkusta lentää "limanuljaska"? Karjalan murretta tuntematon voi arpoa kulkussa yhtä tai toista painovirhettä, mutta murteellinen kurkku se kyllä on - mutta miten sieltä limanuljaska voi lentää?

Esikoisteos on kirjailijalle erikoisteos. Tässä olisi todella toivonut kovakätisempää toimittamista. Olisin jättänyt kirjan lukemisen alkuunsa, ellei se olisi ollut täältä saatu, ja silloin olisin jäänyt kokonaan tietämättömäksi, mikä tämän jutun clou oli.

Joskus on kiusallisen tietoinen siitä, että lukee fiktiota, ja tässä minulle kävi juuri niin. Teksti on kirjoitetun oloista, monet kuvaukset ja vertaukset tuntuvat tekemällä tehdyiltä tai ontuvat.
Lasten kaltoinkohtelu on vakava asia, jonka fiktiivinenkin kuvaus yleensä koskettaa minua. Tässä en aivan uskonut Dorotean ja hänen äitinsä henkilöön enkä tapahtuneeseen.
Kadehdin edellisiä lukijoita heidän vilpittömästä eläytymiskyvystään.
Kiitän kuitenkin kierrättäjiä, ja olihan kirjalla puolensa.

-ruzena

Tsirp, tsirp!

Tsirp, tsirp. Kiitos ylläriavokadosta.