Takakannesta:


"Aaron ei kestä heikkoutta, hetteiköllä kulkemista, muuttuvia suunnitelmia. Ymmärrän, että hän pelkää. Minä pelkään. Hän sanoo usein: olet kaunis, kun hymyilet. Olen ollut pitkään ruma.

Outi on nelikymppinen nainen, jolla menee hyvin. Tietenkin menee: hänellähän on kiinnostava ura televisiossa, huomaavainen ja lahjakas aviomies Aaron, ja heille syntyy vielä kaksi ihanaa lastakin. Joskus masentaa, lasten syntymän jälkeen etenkin. Sitten taas menee hyvin. Lujaa, ehkä liiankin lujaa - mutta sellaistahan elämä vain on. Välillä menee paremmin ja välillä huonommin. Kaikki se kuuluu asiaan. Vai kuuluuko?
Jokin alkaa purkautua Outissa. Hän ei enää pääse masennuksesta ylös. Hän ei osaa enää pysäyttää itseään silloin, kun vauhti karkaa käsistä."

****

Minulla on toinen kappale tätä kirjaa PC-hyllyssäni - kommentteja lukemastani voit katsoa täältä:
http://www.bookcrossing.com/journal/12398805/



EDIT 130614
Lähtee ruzenalle Hippa-toivekirjana.

Tässä pukkaa toivelistalukemista - Hippa!

Kiitos keikkuen tulevi!

Omakohtaisesta kokemuksesta ei välttämättä saa omintakeista kaunokirjallista romaania. Kaikki kunnia tälle yritykselle, mutta en ollut uskoa että olen lukenut saman teoksen kuin muut Keinulaudoista journaloineet. Joku muukin sentään puhui kliseistä. Asiaahan tässä oli, mutta tyyli ei ollut minua varten.

Kiitos kuitenkin, lukutuoli – tämähän oli toivekirja. Oli.

-ruzena

Toivotaan että seuraava toivoja tykkää :)

Kiitos toivelistakirjasta ruzena. Vähän huolettaa tuo journal entrysi, mutta katsotaan...

Sujuvasti kirjoitettu, nopealukuinen tarina. Etukäteen kuvittelin että samaistuisin enemmänkin päähenkilöön, mutta jotenkin tämä jätti ulkopuoliseksi kuitenkin. Lähinnä mietitytti lasten kasvaminen perheessä jossa äiti on noin sairas - ja isä ei loppujen lopuksi kuitenkaan oikein jaksa ymmärtää...

*** Edit 8/2014: kirja jatkaa matkaansa Porin suuntaan toivelistahipan viemänä, ja osallistuu siis myös LiskoMiettisen toivelistahaasteeseen.

Kiitos Piiku kirjasta ja kortista, joka pääsee kokoelmiin. Eiköhän me vielä kentälle päästä.

Olipas sujuvaa, mutta ahdistavaa luettavaa. Jotenkin samaistuin Aaroon, joka sai kantaa vastuun arjesta ja katsoa avuttomana sivusta, kun vaimo ei saanut apua. Oikeassa elämässä on totta, että vaikka puoliso huomaa ja tietää, kuinka sairas toinen on, häntä ei uskota. Kun potilas sanoo, että ei mua mikään vaivaa, vähän väsyttää, lääkäri toteaa hyvin helposti, että puoliso liioittelee. "Katsos, eihän tässä nyt mitään ole. Tuossa on sairaslomalappu. Lepäile pari viikkoa ja sillä se menee." Mutta kun väsymys on kestänyt kuukausia ja nyt lääkärin luvalla lepäily vain jatkuu ja jatkuu viikosta toiseen. Viikot muuttuu kuukausiksi ja kuukaudet vuosiksi. Siinä on sekä sairas että puoliso aivan loppu. Jossakin vaiheessa sairas saa diaagnoosin ja apua, mutta puoliso vain käskyn jaksaa jos sitäkään. Hoida siinä sitten työt, lapset ja koti.... jos jaksat. Ja pakkohan se on. Jotenkin ne lapset pitää luotsata elämän karikkojen läpi niin täyspäisinä kuin mahdollista.

En tiedä pidinkö kirjasta. Ihan kivasti se oli kirjoitettu, mutta aiheena niin raskas, että viime yönä unet jäivät painajaisia lukuun ottamatta väliin. Mietin paljon sekä kirjaa lukiessa että yöllä erästä tuttua, jonka sairauden vaiheita olen sivusta seurannut. Jotenkin aina pelottaa, kun puhelimeen alkaa tulla tietynlaisia viestejä tai tavatessamme huomaan, että kohta menee lujaa. Sitä vauhtia kestää aikansa ja sitten rysähtää ja kovaa. Onneksi hän saa ja osaa ottaa vastaan apua eikä häpeile sairauttaan. Siitä olen hänen puolestaan todella onnellinen. Ja siitä, että tämä kirja on kirjoitettu. Toivottavasti jokainen tämän kirjan lukenut ymmärtää, että masennus ei ole mikään "kyllä se siitä, ota itteäs niskasta kiinni ja pidä lippu korkealla kato ku on mullakin huonot hetkeni" -juttu ja kaksisuuntainen mielialahäiriö on sairaus siinä missä diabetes tai astmakin.

Annettu eteenpäin. Lukuiloa on vaikea toivotella tämän kirjan kohdalla, joten toivotan vain lukuisia hetkiä.