Ei ihan minun tyylinen kirja.. luulin että minua kiinnostaisi aihe naisen isäsuhteesta.

vien tämän joko Pikku Peikkoon tai Kahvilla

kahvilaan

Margihin ja minun oli määrä kahvitella Pikku Peikossa M:n käytyä Kelassa. Menin Peikkoon odottelemaan ja siellä järkytyin huomatessani, että olin jälleen unohtanut luettavan kirjan kotiin. Tein saman eilenkin — olisikohan minun syytä ruveta huolestumaan. No, nyt olin onneksi Peikossa, joten vapauttaessani sen hyllyyn pari kirjaa saatoin samalla tutkailla sitä lukusilmällä. Ja löytyihän sieltä: minulle täysin tuntemattoman tekijän täysin tuntematon pokkari, jonka takakansi lupaa mm. ”absurdia huumoria ja valloittavaa suorapuheisuutta”. Suorapuheisuuskehuihin suhtaudun pienellä varauksella, mutta absurdi huumori vetoaa sitäkin enemmän.
Odotuksesta tuli pitkä mutta ihan rattoisa. Jo kolmannella sivulla ihastuin:
... Halusin tulla kuuluisaksi, ujuttauduin piireihin. Ihastuin Anne Pohtamon poikaan, jolla oli jenkkihuivi ja paksut huulet. Petyin, kun hän ei ollutkaan lukuihmisiä.
Minä en pettynyt jatkossakaan. Hörähtelin ääneen, kun Birgit-täti halusi keskustella taloon tulleen Jehovan todistajan kanssa. Onneksi Margih vihdoin saapui, ettei minun tarvinnut enää itsekseni hörötellä.
Vähän kyllä mietin, onko minun mitenkään järkevää kasvattaa lukuvuortani vielä yhdellä kirjalla, mutta kun alku vaikutti niin lupaavalta... Nyt olen tosi onnellinen siitä, että noukin kirjan mukaani; Arvostelukappale kelpaa vaikka Palkintokaappiin, ja siihenkin pitäisi vähitellen saada kirjoja luettua.

Kalevi Jäntin palkinto 2007
Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokas 2007

Kiitos kirjasta, kajsa88!

Taina Latvala WSOY:n sivuilla
Taina Latvala Wikipediassa
MinäKertoja, Taina Latvalan blogi

Arvostelukappale tuottikin melko ristiriitaisen olon. Osa teksteistä viehätti kovin, kuten jo edellisestä merkinnästäni voi lukea. Mutta muutaman tarinan jälkeen jutut alkoivat puuduttaa; eikö tästä oikeasti edetä mihinkään? Kirja oli luvun alla pari kuukautta; lopetin pian väsyttyäni ja palasin kirjaan vasta jonkin päivän tai viikon kuluttua. Jouduin tekemään niin aika monta kertaa.
Etenkin Mielikuvitusta-tyyppiset tarinat tuntuivat pelkältä sormiharjoittelulta, joka olisi saanut jäädä julkaisematta. Itse asiassa aika monessa kohdin ajattelin, että tämäkin tarina olisi saanut jäädä vain kirjoittajakurssin käsittelyyn. Periaatteessa pidän novellikokoelmista, jotka voi lukea myös romaanina. (Ja totta kai myös päinvastoin.) Arvostelukappale on pääpiirteissään sellainen, mutta joukossa on myös irrallisilta tuntuvia osia, joilla ei minusta ollut asiaa tähän kokonaisuuteen. Toinen tätä lukijaa häiritsevä seikka oli henkilöiden nimien ja olosuhteiden vaihtelu kokonaisuuteen kuuluvissa tarinoissa. Romaanin ja novellikokoelman rajan hämärryttäminen oli varmaan tietoista. Minä vain olen niin vanha(naikainen) lukija, että pidän selkeämpää rajanvetoa parempana. Takakannen mainostama huumorin absurdius on minusta turhanaikaista ylistystä: huumoria kyllä, absurdia ei. Kehuttu suorapuheisuuskaan ei valloittanut tätä lukijaa, se ei kertaakaan edes hätkähdyttänyt. Tiedä sitten, olisinko kokenut kirjan toisin jos olisin lukenut sen ihan tuoreeltaan, seitsemän vuotta sitten.
Kaikkineen Arvostelukappale on minusta kelpo kirja, itse asiassa vallan hyvä sellainen. Tunnen vain olleeni sille väärä lukija. Kiintoisan lukukokemuksen se joka tapauksessa tarjosi. Kiitokset siitä, kajsa88! — Arvostelukappale on toistaiseksi varattu.

Arvostelukappale on viime ajat ollut arvioitavana tämän syksyn Palkintokaapissa, josta Annimanni sen viimein optionlunastuskierroksella nappasi. Kiitos siitä, Annimanni, ja hyviä lukuhetkiä!

Kiitos, Tarna! Kirja saapui jo viime viikolla, mutta on ollut niin haipakkaa, etten ole muka ehtinyt journaloimaan. Anteeksi! Hauskana yhteensattumana olin juuri saapumista edeltävänä päivänä Imagen kirjoittajakoulutuksessa, jossa yhtenä puhujana oli Taina Latvala. Olen lukenut häneltä aiemmin Välimatkan, josta pidin kovasti.

Tämähän oli hyvä! Ahmaisin kirjan melkein yhtä soittoa hotellin parvekkeella täällä Puerto de la Cruzissa. Toki osasta novelleista paistoi läpi, että ne oli kirjoitettu osana kirjoitusopintoja, mutta ei se minua kovasti häirinnyt. Se tosin häiritsi, kuten Tarnaakin, että selvästi "samojen" henkilöiden nimet vaihtelivat novellista toiseen. Outo ratkaisu. Isän ikävä puolestaan oli minusta koskettavasti kuvattu. Pidin myös Latvalan kielestä lyhyine virkkeineen. Useasti pysähdyin makustelemaan yksittäisiä virkkeitä ja sitä, miten ne kaikessa lyhyydessään ja simppeliydessään sisälsivät kaiken tarvittavan. Kaiken kaikkiaan positiivinen kokemus siis.

Hyviä lukuhetkiä ja hyvää lomaa!