Palle Koskinen on kolmikymppinen, keikkaileva muusikko, jonka nimi tunnetaan Suomen kaikilla pikkupaikkakunnilla, joilla vain on tanssilava. Keikkailu ei kuitenkaan ole herkkua 1960-luvun Suomessa, eikä musiikin tekemisellä pääse juuri rikastumaan. Elämä on halpoja ja tunkkaisia matkustajakoteja, liiallista alkoholinkäyttöä, satunnaisia naissuhteita, elatusmaksuja, tutuilta vippaamista ja ristiriitoja bändin muiden jäsenten kanssa. Palle on leipiintynyt muusikonuran hohdottomuuteen. Hän haluaisi oikeastaan soittaa jazzia, eikä tyhjänpäiväistä tanssimusiikkia, jota kansa haluaa kuulla.

Anna on Palle Koskisen bändin uusi naissolisti, hento ja herkkä haaveilija, jolla on ongelmia terveyden kanssa: hänellä on heikko sydän. Anna on jättänyt koulunsa kesken, hän ei halua muuta kuin laulaa - tai sitten ehkä löytää miehen ja perustaa perheen. Annan perhe on huolissaan tämän terveydestä, keikkaileva elämä kun rasittaa sydäntä.

Marja-Leena Mikkola kuvaa hienovireisesti näiden kahden, toisilleen mahdottoman ihmisen rakkaussuhdetta. Mikkolan kerronta on läpeensä realistista, mutta ei raskasta, kerronta soljuu enimmäkseen Pallen ja Annan tajunnan läpi. Myös päähenkilöiden suhtautuminen elämään ja muusikonuraan on realistista, mitään pilvilinnoja ei rakennella, eikä tähteydestäkään haaveilla. Rakkauteenkin suhtaudutaan yhtä realistisesti: olosuhteet hyväksytään sellaisina kuin ne ovat, sopeudutaan.

Mikkola ei selittele liikoja, eikä aliarvioi lukijaansa, vaan luottaa tämän päättelykykyyn, sillä kerronta jättää paljon auki. Suuret tunteet kuvataan hyvin viitteenomaisesti ja jopa äkillinen, traaginen, kuolema kuvataan lyyrisen, tulkinnanvaraisen unen kautta: ”Mutta se ei olekaan hevoslauma, hän havahtuu, ääni tulee hänen sisältään ja kouristava kipu hänen sydämestään. Se tömistää voimakkaasti, hän kohottaa kättään ja pusertaa sitä, yrittää hillitä, hän pelkää että koko talo herää; mutta ketään ei ole kuulemassa.” (s. 155)
(Silene Lehto/ Sanojen aika)

Toinen painos
Otava 1964

Poistettu Rymättylän kirjaston kokoelmista.

Mikkolan kirja jäi klo 15 aikoihin minigripissään kirkon portaille odottamaan lukijaa. Osallistun kirjalla puskailveksen Kirkkovapautushaasteeseen sekä Chanian Vapautusten vuosi 2016 -haasteeseen.

Hyviä lukuhetkiä kirjan löytäjälle!



* * * * *
Lisätietoa vapautuspaikasta:

Karinaisten kirkko on Pöytyän seurakunnan kirkko entisen Karinaisten kunnan kirkonkylässä nykyisellä Pöytyällä. Puurakenteinen kirkko on muodoltaan päätytornillinen, korkeilla kylkiäisillä varustettu pitkäkirkko, tyypillistä lounaissuomalaista tyyliä. Tornissa on sipulikupoli ja ikkunat ovat pyörökaariset. Kirkko on rakennusmestari Johan Sahlbomin suunnittelema. Vuonna 1835 valmistuneessa kirkossa on noin 450 istumapaikkaa. Kirkon pohjoispuolella on Karinaisten ”uusi” hautausmaa, jota on käytetty 1980-luvulta lähtien.

Kirkon erikoisuus on akateemikko Wäinö Aaltosen vuonna 1935 maalaama alttaritaulu "Syntinen nainen Jeesuksen edessä" sekä hänen suunnittelemansa alttarikokonaisuus. Karinaisten alttaritaulu on ainoa Wäinö Aaltosen maalaama alttaritaulu.

Kirkon viimeisin saneeraus valmistui vuonna 1999. Tällöin kirkon sisätilojen maalaus palautettiin alkuperäiseksi.

Erillinen kellotapuli on peräisin aikaisemmasta kirkosta, joka valmistui 1764. Kaksinivelisen tapulin ulkomuoto on 1880-luvulta. Tapuli on eri puolella Kyröntietä eli yhdystietä 2250 kuin kirkko, hirsiaidan reunustaman 1700-luvulta olevan ”vanhan” hautausmaan kyljessä.

Kirkkoympäristössä on vielä kolmas eli ”keskimmäinen” hautausmaa, joka on 1920-luvulta ja sijaitsee pari sataa metriä kirkosta etelään. Karinaisten sankarihaudat ovat kiviaidan reunustamalla keskimmäisellä hautausmaalla, sankaripatsas on Wäinö Aaltosen Suru.

Lähteet: poytyanseurakunta.fi, Wikipedia