Saturomaani, Kuvitanut Jori Svärd. wsoy-nuortenkirjat. WSOY, Porvoo 1978. Sidottu, 189 sivua.
Päällys ja kuvitus: Jori Svärd.

Nekalan sivukirjaston poistokappale.

Takakansi:
Sen minäkä ihmismieli keksi kerta,
se mielessä: siis olemassa on.
Näin laulaa tuulenhenki Ariel pikku Samuelille. Ja Samuel keksii. Hän keksii sinisen kissan, kymmenen, tuhat, ainakin miljoona sinistä kissaa. Mutta unelmista on pidettävä hyvää huolta, sillä unelmat voivat karata ja unelmien kauppiaiden ahnaat säkit ovat auki.

Kaarina Helakisa Wikipediassa
Kaarina Helakisa -seura
Kaarina Helakisa (1946-1998) at Pegasos — A literature related site in Finland

Tartuin Helakisan saturomaaniin pian Marja-Leena Mikkolan Jälkeen kello kymmenen -saturomaanin jälkeen, ja pakostihan siinä tuli vertailtua kirjoja toisiinsa. Kummankin päähenkilö on koulukiusattu lapsi, jolla on kuvittelemisen taito. Taiteellisiakin tuntuvat olevan kumpikin. Mikkolan kertomus on lähtökohdiltaan hitusen seikkailullisempi ja sellaisena perinteisempää lastenkirjakamaa. Helakisa puolestaan luottaa selkeämmin fantasia-aineksiin — ja tekee siinä ihan oikein. Niin hullulta kuin se tuntuukin, Helakisan ratkaisu lisää tarinaan jopa uskottavuutta. Realistisuutta tarinaan lisäsivät mm. äiti ja isä Tuulen keskinäiset kähinät siitä, kenellä on oikeus luovuuteen ja kenen pitää tienata perheen elatus. Yksi juttu tekstissä kuitenkin vähän häiritsi: otteet lehtijutuista. Mistä oikein johtuu, että keksiessään teoksiinsa lehtiartikkeleita kirjailijat laativat ne todella vanhanaikaisiksi, naiiveiksi tai muuten vain omituisiksi? Ovatko toimittajat heidän mielestään tekstintuottajina niin kovin ammattitaidottomia?
Tarinan tasolla Ainakin miljoona sinistä kissaa on joka tapauksessa huomattavasti parempi ja kiinnostavampi kuin Mikkolan jonkin verran tuoreempi teos. Kuvituksen kohdalla tilanne on päinvastainen. En tykännyt Jori Svärdin turhanmustista piirroksista enkä sinisistä kissoista hänen kuvaaminaan. Niistä kun puuttuu kaikki kissamainen sulous. Töpselinenineen ja elefantinjalkoineen ne muistuttavat kömpelömmän puoleisia pehmoleluja. Kovin onnistunut ei ole taittokaan. Esimerkiksi lukujen otsikoiden fonttivalinta muistuttaa sanomalehtiotsikoista ja tuntuu julmassa mustuudessaan tämäntyyppiseen kirjaan vallan väärältä. Onneksi tarina vetää. Ja sehän tässä kirjassa on tärkeintä.

Ainakin miljoona sinistä kissaa kirjavaan kissaperheeseen. Jos kirja on teille jo tuttu, tiedätte mitä tehdä. (Ei, en minä teittittele. Teitähän on ainakin kaksi krossaajaa.)

Eipä ole tämä kaikenkirjavalle kissaperheelle tuttu. Mistä ihmeestä sinä Tarna-kulta näitä oikein löydät?!

Takakannen teksti tuntuu ainakin kauniilta ja kiehtovalta eikä tytär suostu tästä ihan heti luopumaan. Vielä kun ehtisimme tämän jossain välissä lukemaankin (ne Soturikissat, ne Soturikissat...). Minun täytyi heti vähän selata kirjaa, kun mainitsit kuvituksesta. No joo, eihän se kovin kaunista ole, mutta ei tuomita kirjaa kuvien perusteella.

Kiitos tästäkin ihanasta kissakirjasta, Tarna! Oot sinä vaan aikast ihana! <3