Prinsessa kertoo Kellokosken mielisairaalassa lähes koko elämänsä ajan asuneen Anna Lappalaisen elämästä. Vuonna 1896 syntynyt Lappalainen sairastui jo nuorena skitsofreniaan. Pian hänelle kehittyi voimakas ja koko elämän ajan kestänyt harha, jonka mukaan hän oli kuninkaallinen, Prinsessa.

Prinsessa eli harhansa mukaan niin johdonmukaisesti kuin se oli mahdollista. Vaikka häntä hoidettiin lähes kaikilla aikakauden hoitomenetelmillä (muun muassa tartuttamalla häneen malaria), hän ei parantunut, vaan uskoi olevansa kuninkaallinen. Loppujen lopuksi hoitohenkilökuntakin hyväksyi jossain määrin hänen harhansa ja jopa eli siinä mukana. Prinsessa oli mielisairaudestaan huolimatta eräänlainen voittaja. Hänen annettiin lopulta elää erilaisena, omassa harhassaan. Vuonna 1995 Kellokosken sairaalan puistoon pystytettiin Prinsessan muistomonumentti.

Tämä oli hyvä kirja, tykkäsin! Prinsessan elämä ei varmasti ollut helppoa, mutta värikästä ja mielenkiintoista kylläkin. Oli kyllä aika kauhistuttavaa lukea entisajan psykiatrisista hoitokeinoista. Onneksi tässäkin asiassa on edistytty.

Mainiota mansikoita Kellokoskella kasvaa!
Kiitos kirjasta, Stinappi!
---

Olipa mielenkiintoinen tarina persoonallisesta henkilöstä ja itse asiassa koko Kellokosken kyläyhteisöstä. Prinsessa on kuollut, mutta mitä on enää jäljellä prinsessan aikaisesta Kellokoskestakaan? Eipä paljonkaan.

Kirjan vein Sokoksen miittiin enkä tuonut takaisin kotiin.
Lukuiloa!

Nappasin Kellokosken prinsessasta kertovan kirjan, koska olen kuullut anekdootteja sen päähenkilöstä. Voi olla, etten itse kirjaa lue, mutta ehkä Erinneä tai hänen äitiään kiinnostaa. Jos ei, niin vapautan meidän uuden kylätalon kierrätyshyllyyn.

Mielenkiintoinen ihminen, ei niin kovin hyvä kirja.

Kellokosken prinsessan tarina on hieno. Hän eli (kai) ihan kohtalaisen elämän skitsofreniastaan huolimatta. Ilmeisesti hän onnistui sopeutumaan laitoselämään niin hyvin, että pelasi laitoksen säännöillä ja pärjäsi hyvin.

Kirja kuitenkin vaikuttaa hieman suomalaisen mielisairaanhoidon mainokselta. Kyllä, Prinsessalla oli (kai) aika hyvät olot ja Kellokoski oli edistyksellinen paikka. Jotenkin minulle jäi silti kirjan luettuani tunne, että aika paljon jätettiin kertomatta.

Lopuksi, tässä kirjassa on loistavia anekdootteja. Jo niiden takia kirja on lukemisen arvoinen.