Alkuteos Mornings in Jenin (2010) on aikaisemmin julkaistu nimellä The Scar of David (2006). Suomentanut Pauliina Klemola. Like, Helsinki 2010. Sidottu, 351 sivua.

Takakansi:

”Kuun hymyillessä taivaalla anelin yötä yllättämään minut ikiomalla unelmalla.”

Jeninin aamut on romaani rakkaudesta ja vihasta, inhimillisyydestä ja julmuudesta sekä aaveiksi muuttuneista haaveista. Se on myös kertomus Israelin perustamisesta, palestiinalaisten karkotuksesta ja elämästä pakolaisleireillä. Al-Hijan suvun tarinassa toivo ja suru, kosto ja anteeksianto sekä menneisyys ja nykyhetki kietoutuvat yhteen valaisten Lähi-idässä vuosikymmenet kytenyttä jännitettä.

Takalieve:

Sodan myllerryksessä al-Hijan sisaruskatras joutuu eroon toisistaan. Veljekset ajautuvat kohtalon oikusta vastapuolille, toistensa vihollisiksi. Amal al-Hija, romaanin keskushenkilö, päätyy toiselle mantereelle perheettömänä, juurettomana ja elinikäisen trauman merkitsemänä.

”Jeninin aamut on ensimmäinen englanninkielinen romaani,joka paljastaa palestiinalaisten tragedian inhimillisen syvyyden.”

— THE TIMES

Etulieve:
SUSAN ABULHAWAN (s. 1967) vanhemmat olivat kuuden päivän sodan pakolaisiksi ajamia palestiinalaisia. Tuolloin Israel valtasi loputkin Palestiinasta.
Abulhawa muutti teini-ikäisenä Yhdysvaltoihin, opiskeli biolääketiedettä ja loi uran lääketieteen saralla. Heinäkuussa 2001 Abulhawa perusti Playgrounds for Palestine -järjestön, joka toimii palestiinalaisten lasten hyväksi. Abulhawa asuu Pennsylvaniassa tyttärensä kanssa.
Jeninin aamut on Susan Abulhawan ensimmäinen romaani.


***
Jeninin aamut kuuluu pysyvään kirjastooni.


Susan Abulhawa Liken sivuilla
Kirjailijahaastattelu: Susan Abulhawa SSKK:n sivuilla
Susan Abulhawa at Arab World Books
Susan Abulhawa at Wikipedia

Mornings in Jenin, official site
Mornings in Jenin at Wikipedia

Playgournds for Palestine

Jeninin aamujen jälkeen olen ehtinyt lukea kaksi ja puoli kirjaa, joten täysin tuoretta mielipidettä en enää tarjoile. Sen voin tässä kuitenkin heti paljastaa, että tosiasiassa luin kirjastokirjan. Ollessani sen kanssa loppusuoralla päätin sitten hankkia itselleni ihan omankin kappaleen. Se kertoo aika paljon siitä, mitä kirjasta ajattelen.
Alku oli kuitenkin pettymys. Odotin kieleltä arabialaiselle kirjallisuudelle tyypillistä kauneutta, koukeroisuutta ja toistoa. Niitä en löytänyt, ja teksti tuntui kovin lattealta. Tarina kuitenkin veti mukaansa. Kaipaamani tyyli hivuttautui tekstiin myöhemmin, vähitellen ja pienissä erissä. Abulhawa tosiaan harrastaa toistoa mutta tekee sen totuttua paljon hitaammassa tahdissa; sama asia toistuu vasta muutaman sivun jälkeen tai ehkä vasta seuraavassa luvussa. Kauniit ja koukeroiset ilmaisut taas kuuluvat arabiankielellä käytyihin keskusteluihin, muualla niitä ei näy. Kirjailija perustelee ratkaisunsa hienosti Yhdysvaltoihin juuri saapunen Amalin sanoin:
”Kiitos”, sanoin epävarmana siitä, miten hänen ystävälliseen intoonsa oli soveliasta vastata. Arabialaisessa maailmassa kiitollisuus on kokonaan oma kielensä: ”Allah siunatkoon käsiä, jotka antavat tämän lahjan”, ”Kauneus on sinun silmissäsi, jotka pitävät minua sievänä”, ”Pidentäköön Jumala elämääsi”, ”Vastatkoon Allah aina myöntävästi rukouksiisi”, ”Olkoon seuraava ateria, jonka meille valmistat, poikasi häiden — tyttäresi valmistujaisten — äitisi toipumisen kunniaksi”, ja niin edelleen; loputon ketju rukouksenomaista kiitollisuutta. Koska kulttuuritaustani on tuo, pelkkä ”kiitos” on aina tuntunut riittämättömältä ilmaisulta, joka saa ääneni kuulostamaan kitsaalta ja epäkiitolliselta.
Englanniksihan Amal tarinaansa kertoo, ja niin tekee myös kirjan kaikkitietävä kertoja. Heidän kielensä ja tyylinsä on siksi länsimaisen latteaa. Perustelu hyväksytty. Varsinkin kun tekstissä on aika ajoin myös arabialaista monisanaisuutta.
Jeninin aamut on sukutarina. Se tekee selkoa al-Hijan perheen vaiheista yli 60 vuoden, 1941—2002/2003, aikana. Siihen ajanjaksoon mahtuu neljä sukupolvea al-Hijoja (miten se sitten oikein tavutetaankaan, al-Hija'ita?) mutta ennen kaikkea merkittävä pätkä palestiinalaista historiaa. Ja siinä on Abulhawan kertomuksen voima.
Minua säväytti etenkin tarinan alkuosa, aika ennen Israelin perustamista ja sitten Israelin valtion pari ensimmäistä vuosikymmentä. Kuuden päivän sodan uutisoinnista minulla on omiakin muistikuvia, mutta sitä edeltäneet ajat ovat pelkän kouluopetuksen varassa. Ja sehän oli sitä virallisista virallisinta tietoa, ainoaa oikeaa Totuutta, mitä Suomi halusi kasvavalle polvelleen tarjota. — Abulhawan tarkastelukulma on vastakkainen, ja historiankirjojen totuus osoittautuu sekä yksipuoliseksi että puolueelliseksi. Toki minä tiesin sen jo ennenkin, luultavasti vähintään epäilin sitä jo kouluaikana (ainakin viimeistään kuuden päivän sodan jalkoihin), mutta vasta nyt rupesin oikeasti pohtimaan koko asiaa. Miksi länsimaat ovat olleet niin yksioikoisesti Israelin puolella, miksi pirussa (just!) YK salli vastaperustetun Israelin toimia kuten toimi? Eikö kukaan tosissaan miettinyt, miten käy palestiinalaisten, maattomaksi julistetun kansan? MITÄÄÄÄ? En minä vieläkään oikein muuta keksi kuin eurooppalaisten (ja niitähän se Amerikankin manner pullottaa) syyllisyyden; jollain piti yrittää korvata juutalaisten menetykset. Pistettiin sitten palestiinalaiset maksumiehiksi. Länsimaille ratkaisu oli helppo. Eipä tarvinnut ryhtyä etsimään syitä sen syvemmältä.
Jos eivät kouluhistorian kirjoittajat olleet järin objektiivisia (voiko kukaan pohjimmiltaan sitä ollakaan?), ei sitä ole Abulhawakaan. Kaunokirjallisuudelle subjektiivisuuden antaa vain helpommin anteeksi, ja Jeninin aamuissa näkökulma on palestiinalainen. Ja toisin kuin kirjan israelilaiset, sen palestiinalaiset ovat erinomaisen hyviä ihmisiä. Väkivallan sanotaan synnyttävän väkivaltaa, ja minähän uskon sen. Siksi ihmettelin kirjan palestiinalaisten loputtoman pitkää pinnaa; he eivät tuntuneet nousevan vastarintaan sitten millään. Yusuf tosin jättää Jeninin jo ennen kirjan puoltaväliä, mutta varsinainen viha syttyy vasta, kun tekstiä on jäljellä kolmannes. Voihan niin tietysti olla fiktion ulkopuolellakin, vaikken ihan heti sitä uskokaan. Ehkä palestiinalaiset on pakotettu aseisiin ja taisteluun.
al-Hijat ovat tietysti muslimeja. Amalin äiti, Dalia, on beduiini. Naisen asema on mikä on, Abulhawa raportoi selittelemättä ja kritisoimatta. Niin on oikein. Palestiinalaiskulttuuri pilkistää esiin paikka paikoin, mistä pidin kovasti. Joissakin kohdin tekstistä huokuu omaelämäkerrallisuuden tuntu. Kirjakerhon sivuilla julkaistussa haastattelussa kirjailija sanookin kertovansa omista kokemuksistaan esimerkiksi orpokotiluvussa. Luulen myös maahanmuuttajakokemuksista löytyvän Abulhawan omia tuntuja, vaikka hän näyttääkin sopeutuneen uuteen kotimaahansa Amalia paremmin.
Siirtolaistarinoista kiinnostuneena olisin tietenkin toivonut selkeämpää selvitystä USA-ajoista. Tällaisena kuva jäi jokseenkin ristiriitaiseksi. Saamastaan Green Cardista ja opinnoissa/työelämässä menestymisestään huolimatta Amal vaikuttaa melkoisen marginalisoituneelta. Silti kummastelin sujuvuutta, jolla hän myöhemmin solahtaa takaisin perinteiseen arabinaisen rooliin: Käännyin rakkaudesta katsomaan Yusufia osoittaakseni hänelle, että hänen talossaan asioista päätti hän. Kuitenkin Amal on teini-ikäisenä muuttanut Yhdysvaltoihin, asunut siellä ilman ainakaan mainittavaa arabi-/muslimiyhteisön tukea, käyttäytynyt ns. amerikkalaisittain: Join alkoholia ja kävin treffeillä useiden miesten kanssa — siitä hyvästä minusta olisi tullut Jeninissä hylkiö. Luulisi hänen omaksuneen jotain länsimaisen naisen itsenäisyydestäkin.
Muitakin pieniä ristiriitaisuuksia olin tekstissä havaitsevinani. Epäilen niiden aiheuttajaksi romaanin uudelleenkirjoittamista alkuperäisen The Scar of David -kirjan jälkeen. Suoraanhan Abulhawa ei jälkisanoissaan asiasta kerro, mutta rivien välistä on selkeästi luettavissa, ettei nimi ole ainoa kirjaan tehty muutos. Haluan myös kiittää Anton Muelleria, kustannustoimittajaani, hänen kirjallisesta oivaltavuudestaan ja asiantuntemuksestaan (sekä kärsivällisyydestään kanssani), joiden ansiosta tästä romaanista tuli paljon parempi. Mueller on Bloomsburyn henkilökuntaa, joten hän on työstänyt nimenomaan kakkosversiota. Veikkaan Amalin osuutta kasvatetun suuresti Jeninin aamuihin, ja luultavasti myös kirjan historiaosuutta on lisätty huomattavasti. Abulhawalla onkin syytä olla paljosta kiitollinen niin Bloomsburylle kuin alkuperäiskirjan ranskannoksen julkaisseelle Ediotins Buchet/Chastelille. Ranskalaiset nimittäin keksivät nimetä kirjan uudelleen.
Vähän liikaa tavaraa Jeninin aamuissa minun mielestäni on, mutta ähkyltä vältyin silti. Alkuperäisen teoksen keskeinen ja kantava idea, Davidin kohtalo, esimerkiksi tuntuu tähän kertomukseen vähän väkisin ympätyltä. Tapahtumavyöryn takia al-Hijan perheessä onkin vähän paperinen maku. Mutta kysehän on fiktiosta. Ja tunnustan: lopussa se on itkettävääkin. Kirjaa oli vaikea jättää käsistään. Siksi se jääkin toistaiseksi pysyväishyllyyni.

Siltä varalta, että päätän sittenkin vapauttaa kirjan tänä vuonna ja siinä tapauksessa osallistua sillä Amynitan Erilaiset kulttuurit -haasteeseen, kirjaan tähän muutamia mieleen jääneitä palasia kulttuurista. Joka siis tässä tapauksessa tarkoittaa palestiinalaista ja ennen kaikkea Palestiinan muslimien kulttuuria. Päällimmäisenä mielessä on historia. Se miten vuosituhansia samoilla paikoilla asunut kansa väkivalloin ajettiin pakolaisleirien slummeihin ja välillä lähes keskitysleirimäisiin oloihin — muun maailman huudellessa omassa syyllisyydentunnossaan kannustushuutoja palestiinalaisten väkivaltaisille ja aseistetuille kiusaajille. Naisen asema: se että mies on perheen pää, sovinnaisuussäännöt jne. Yhteisön ja perheen suuri merkitys. Koraani, sanastoa, vaatetus, ruoka... Koraanista esimerkiksi al-Fatiha eli Avauksen suura. Allahu akbar = Jumala on suurempi. Vaatetuksesta vaikkapa agal (se musta panta, jolla miehet kiinnittävät huivin päähänsä), kaffiyya (se huivi, palestiinalaisilla yleensä puna- tai mustavalkoruudullinen) ja dišdaša (sekä miesten että naisten perinteinen pitkä vaate). Hummus, halaw, kahwe ja muita herkkuja.

Tiedän toki, että toivelistallasi on alkukielinen opus, ei käännöstä. Toivottavasti sunnuntaisen kesäpäivävieraan suomennos kuitenkin kelpaa. Jos ei, tiedäthän sinä mitä BC-kirjalle voi tehdä.

Riemullisia kesäpäiviä ja hyvää kesää!

Totta kai kelpaa myös suomennos. Iso kiitos tästä(kin) toivelistakirjasta!

Tarnan entry on (kuten tavallista :D) niin tyhjentävä, ettei minulla ole paljon lisättävää. Tyydyn siis komppaamaan ja mainitsemaan pari omaan lukukokemukseeni vaikuttanutta seikkaa.

Alussa mietin minäkin, että mitähän tästä tulee – tyyli ei siis vakuuttanut – mutta kyllä tarina aika nopeasti imaisi otteeseensa sittenkin. Satuin Tampereen kesäpäivillä kuulemaan, kun kirjan suomentanut Pauliina Klemola mainitsi tämän yhdeksi ehdottomista inhokkitöistään, ja jotenkin se minusta ehkä paistaa läpi. Olisiko joku toinen kääntäjä saanut kuitenkin Abulhawan kielestä ja tyylistä enemmän irti?

Positiivisesti (jos nyt niin voi tässä yhteydessä sanoa) lukukokemukseen vaikutti se, miten ajankohtainen tämä tarina ja sen ihmiskohtalot aina vain ovat. Se on jotenkin niin kertakaikkisen riipaisevaa ja surullista ja epätoivoa synnyttävää. Onko Palestiinalla ja palestiinalaisilla mitään toivoa? Kukapa tietäisi sen…

Kaiken kaikkiaan hyvä ja koskettava kirja. Kiitos vielä, Tarna!

***

Seuraavaksi hippakirjana LiskoMiettiselle.

Ooh, kiitoksia toivekirjasta. Kirja tuli loppumatkan pyöräni kyydissä. Mitä tästä nyt on laatikolle matkaa. :D Laitanpa luettavana jonoon, joka ei kyl sit lyhene yhtään.

Minusta tämä oli hyvä. Toki harkitsin jo toivelistalle laittaessani tätä, että onkohan tässä liikaa sotimisesta. Mutta ei asiaa oikein muuten voi kuvailla jos ei kuvaile myös niitä kauheuksia.

Alkuun en ihan päässyt tarinaan sisälle, mutta sitten kun pääsin niin loppu meni aika joutuisaan. Halusi vaan ahmia kirjan ja saada selville miten se päättyy.

Surullisen kaunista. Kiitoksia tästä tämän vuoden viimeisestä toivekirjasta. :)

Tornion ABC:n kahvilan kassalla odotti minua Lisko-Miettisen jättämä kirjakassi. Olin hakemassa yhtä kirjaa ja sainkin kolme ja vieläpä ihanan tunnelmallisen kortin. Kiitos.
Kirjan tuoja ja noutaja eivät tavanneet toisiaan, mutta kirjat vaihtoivat lukijaa.

Erittäin vaikuttava kirja.
Luovutan kirjan Koivula5:lle.

KakiPe toi taas täyden kassin kirjoja - kiitos!

Huh! Aika tyhjä olo lukemisen jälkeen. Johtuu siitä, että tunteet olivat niin pinnalla lukiessa. Ja siitä ehkä, että on niin toivoton olo. Vaikka hurja, niin kaunis kirja.

Kiitos kirjasta (: