Maria Amelie pakeni vanhempineen Ossetiasta, kun hän oli vasta lapsi. Matka kulki Suomen kautta Norjaan. Hänen vanhempiensa turvapaikka-anomus hylättiin, ja perhe päätti mennä maan alle. Siitä alkoi Maria Amelien merkillinen kaksoiselämä, jota kesti 8 vuotta.

Asuttuaan lähes vuoden vastaanottokeskuksessa Marian onnistuu päästä kouluun. Siitä alkaen hän elää normaalia muistuttavaa elämää. Hän oppii kielen, aloittaa opiskelun ja saa paljon ystäviä. Pitkiksi ajoiksi hän voi unohtaa pelkonsa maasta karkotuksesta, ja hän on onnellinen. Hän suorittaa yliopiston loppututkinnon.

Toisaalta hänen on työskenneltävä pimeästi siivoojana, hän ei voi käyttää omaa nimeään eikä hän saa omaa pankkitiliä, verokorttia tai henkilöllisyystodistusta. Hän ei voi suunnitella tulevaisuutta eikä toteuttaa unelmiaan. Hänen ainutlaatuinen tarinansa kertoo siitä, millaisia seurauksia turvapaikkapolitiikalla voi olla yksittäiselle ihmiselle.

Kirjan ilmestyminen nosti Maria Amelien julkisuuden valokeilaan Norjassa ja suuntasi huomion paperittomiin maahanmuuttajiin ja heidän oikeuksiinsa. Hänen tarinansa johti laajaan julkiseen väittelyyn ja mielenosoituksiin.

Norjan poliisi pidätti 25-vuotiaan Maria Amelien tammikuussa 2011 Norjan siirtolaislakien rikkomisesta, ja hänet karkotettiin Venäjälle, jossa häneltä puuttui täysin tukiverkosto ja jossa hän ei tuntenut oloaan turvalliseksi. Hän pääsi Krakovaan ICORNin turvakaupunkikirjailijana. Huhtikuussa Maria Amelie palasi Norjaan saatuaan työviisumin. Hän työskentelee tällä hetkellä Oslossa Teknisk Ukeblad -lehden toimittajana.

********************************

Olen rekisteröinyt myös toisen kappaleen kirjasta. Klikkaamalla linkkiä löytyy lisää arvosteluja.

Luvaton norjalainen on kirja, joka nykypäivänä pitäisi mielestäni kuulua yleissivistykseen. :) Viime vuosina on puhuttu loputtomiin pakolaisista, turvapaikanhakijoista ja siirtolaisista, mutta en ole juuri koskaan lukenut mitään heidän itsensä kirjoittamaa, kuullut heidän ääntään. Maria Amelie päätti lopettaa piileskelyn ja antaa äänen paperittomille maahanmuuttajille. Kirjan ensimmäinen osa on hänen lapsuus- ja lukioaikaisista päiväkirjamerkinnöistään koostuva kertomus, ja kirjan toinen osa on jälkikäteen kirjoitettu muistelma yliopistoajoista. Kirjoittajaääni muuttuu ja kasvaa siinä missä kirjoittaja itsekin ja vaikka kirja ei kirjallisilta ansioiltaan olekaan häikäisevä, on tarina sitäkin mielenkiintoisempi ja tärkeämpi.

Ymmärrän hyvin Mariaa, joka on sopeutunut Norjaan, eikä ymmärrä miksi heille ei myönnetä turvapaikkaa. Näin suomalaisena on jotenkin tuudittautunut siihen ajatteluun, että on mahdollista muuttaa minne vain haluaa, koska työluvan saa kyllä kunhan ensin löytää työn. (En oikeasti tiedä miten tämä on.) Tuntuu hullulta, kuinka erilaista on tulla maahan turvapaikanhakijana. Kaikista vähiten ymmärrän oikeastaan käsitettä "työlupa", miksi työn tekemiseen tarvittaisiin mitään lupaa? Miksei jokainen halukas voi saada verokorttia ja tehdä töitä ja sitä kautta asua haluamassaan maassa? Suomen B-lupa on aivan käsittämätön. minkä helvetin takia ihmisille annetaan lupa olla maassa mutta heiltä kielletään työnteko? Sen takia tietenkin, että heidät on tarkoitus karkoittaa, ja B-lupa on pelkkää totuuden koristelua.

Maria Amelien tapaus on silmiä avaava kuvaus turvapaikkapolitiikasta ja siksi tärkeä puheenvuoro siirtolaiskeskustelussa. Jos Suomen pakolaispolitiikka kiinnostaa, voin lisäksi suositella lämpimästi Maahanmuuttopoliittista sanastoa, jonka saa minulta lainaan, sekä Ihmisiä muuttoliikkeessä-sivustoa.

Netistä löytyi myös pidempi arvostelu kirjasta. Olen Mari A.:n kanssa samaa mieltä.

Annan kirjan toiselle bookcrossarille, lukuiloa!

Vaikuttaa kiinnostavalta kirjalta. Tunnen Suomessa asuvan romanialaisen eläinlääkärin, joka anoi täältä turvapaikkaa ja jonka olisi päätöstä odotellessa pitänyt vain "olla" pakolaiskeskuksessa. Edes kielikurssille ei saanut mennä, kun ei ollut tullut päätöstä jäämisestä. Silloin halu oppia kieltä olisi kuitenkin ollut suurin, mutta tällä tavalla motiivi tapettiin aika monilta ja useat joko laitostuivat nopeasti tai ryhtyivät tekemään pikkurikoksia aikansa kuluksi. Eläinlääkärille, joka oli silloin vasta eläinlääketieteen opiskelija, kävi hyvin, koska hän itse aktiivisesti haki reittejä sopeutuakseen Suomeen, mutta kaikki eivät toimi samoin. Hänellä päätöksen saamisessa meni toista vuotta, jona aikana hän oli mennyt naimisiin suomalaisen kanssa ja sai kansalaisuuden sitä kautta - turvapaikka-anomus nimittäin kaiken harkinnan jälkeen hylättiin.

Aluksi kirja lähti hyvin viemään mukanaan ja tuli ihan déjavu tunne - onkos Anne Frank palannut? Maria Amelie itse asiassa mainitseekin Anne Frankin ja yhtäläisyyksiä molempien piilottelevien tarinoissa on. Parhaimmillaan tarina oli koskettava ja ajatuksia herättävä, ja se antoi inhimilliset kasvot massalle, jota on totuttu ajattelemaan hankalana ongelmana nimeltä pakolaiset. Maria Amelie on fiksu ja ahkera, ei suinkaan valmis siirtymään suoraan sossun luukulle hyödyntämään pohjoismaista sosiaaliturvaa. Suomalaiset tunnetusti olisivat valmiita ottamaan lisää Neil Hardwickin kaltaisia pakolaisia, jotka paitsi tienaavat oman ylläpitonsa, huvittavat Suomen kansaa siinä sivussa. Mutta miten erottaa jyvät akanoista, ne joilla on oikea hätä ja ne, jotka siirtyvät tekemään rötöksiä aina seuraavaan maahan?
Minua häiritsi se, että Kaukasukselta lähtöön palattiin uudestaan ja uudestaan ja hengenvaara mainittiin useaan otteeseen Venälle paluun synonyymina, mutta MITÄ siellä Kaukuasuksella oikein oli tapahtunut ja entäs sitten Venäjällä? Venäjällä ja sitä edeltäneellä Neukkulalla on pitkät perinteet maana, jonne ihmiset eivät halua takaisin, mutta silti pientä tarkennusta kaipaan.
Kirja alkoi jossain vaiheessa toistaa itseään ja Kolmas osa oli suoraan sanottuna huono. Alkupuolta lukiessa olin ehtinyt ihmetellä kirjoittajan itsesäälistä vapaata asennetta, mutta kolmannessa osassa alettiin jo velloa.

Kirjassa oli mielenkiintoisia yhtymäkohtia elävään elämään koirapuistossamme. Pari vuotta sitten joukkoomme liittyi uusi, hauska ja ryhmähenkeä nostattava koiranomistaja. Hänellä oli paljon mukavia ideoita ja vähän rahaa. Vasta mennäviikolla paljastui, että hän on antanut meikäläisille kolme eri sukunimeä omana nimenään ja valehteli asuinpaikkansa lisäksi myös ammattinsa.Hän luuhasi toisten nurkissa siksi, että hänellä ei ollut pysyvää asuntoa. Hänellä on kaksi sähköpostiosoitetta, joista kumpikaan ei ihmisen nimellä (koiran ja TV-sarjahahmon nimellä kyllä. Ironista oli, että TV-sarja on "Keeping Up Appeareances"!). Kelakortti on kateissa. Työtön, tekee vain satunnaishommia pimeästi. Menneisyys oli myös kateissa tai olimme saaneet siitäkin liian monta eri versiota. Mielenterveysongelmat nostivat päätään. Mma Ramotsweksi heittäydyin ja osoittautui että yhteiskunnalta piilottelun ja valehtelun takana olivat megaluokan velat, mutta kun tätä sipulia lähti kuorimaan, tuli lähinnä mieleen Glenn Close Vaarallisessa suhteessa. Norjalaiskirjaa lukiessa mietin että näinkö meitäkin naruttanut henkilö on ajatellut kun on pohtinut mitä voi kenellekin kertoa etc.

Vien tämän Kappelin mini-miittiin Taryalle huomenna.

Oi, toivelistakirjaa pukkasi minimiitissä, kiitos! Muistan lukeneeni tästä jostain lehdestä, mutta siitä on jo aikaa. Tänä vuonna on haasteen takia tullut luetuksi kirjoja eri kulttureista ja muun muassa nigerialaisista USA:ssa ja Briteissä, joten vertailunkin vuoksi tämä kiinnostaa ;)

Aihe on juuri nyt hyvin ajankohtainen Suomessakin, siis nämä "paperittomat". Jossain vaiheessa aloittelin tätä kirjaa, mutta nyt täytyy kaivaa se uudelleen esiin, sillä hippasin sillä sigyn22:n Toivelistahipassa :) Koetan saada kirjan tuoduksi Turkuun 6.2., mutta jos se ei onnistu (=en ehdi lukea kirjaa siihen mennessä), etsin sille myöhemmin kuriirin tai postitan.

Aloitin Luvattoman norjalaisen uudelleen alusta ja luin sen loppuun pari-kolme päivää sitten. Kirja on mielenkiintoinen kahdesta syystä: kirjoittaja kertoo omista kokemuksistaan ja tapahtumat sijoittuvat naapuriimme Norjaan, osin Suomeenkin. Kovin paljon uutta asiaa tässä ei minulle ole, sillä Tampereella asuessani läheisin ystäväni 10 vuoden ajan oli Iranista Turkin kautta perheineen Suomeen paennut M. Lisäksi olen ollut mukana Amnesty Internationalin toiminnassa 16-17-vuotiaasta lähtien ja Vaasassa asuessani olin vapaaehtoisena SPR:n pakolaisille järjestämässä ystävätoiminnassa, joten monet pakolaisuuteen liittyvät ongelmat ovat tulleet tutuiksi.

Melkoinen selviytymistarina Maria Ameliella kyllä on ja siihen on tarvittu rohkeutta ja sisua. Olin luullut Norjan maahanmuuttopolitiikan olevan liberaalimpi, mutta ehkä sitten on niin, että jos jotain vilppiä ilmenee, turvapaikkaa on turha odottaa. Tässähän perhe palauttamisvaaran takia kiisti asuneensa Suomessa, vaikka tiesi sormenjälkiensä perusteella jäävänsä kiinni valheesta.

Maria Ameliella oli onni saada norjalaisia ystäviä ja tuttuja, jotka olivat valmiita auttamaan - siitäkin huolimatta, että laittomien maahanmuuttajien auttamisesta tehtiin Norjassa rikos (!). Ei taitaisi Suomessakaan laskunmaksu onnistua missään ilman pankkitiliä ja -korttia eikä puhelinliittymää saa avatuksi ilman henkilötodistusta.

Maan alla, jatkuvassa pelossa ja epävarmuudessa eläminen on raskasta, varmaan vielä raskaampaa Maria Amelien vanhemmille, joiden terveys alkaa pettää. Aina välillä M A pystyy elämään lähes normaalia elämää koulunkäynteineen ja harrastuksineen.
"Niin kauan kuin minun ei tarvitse pysähtyä miettimään tilannettamme, olen onnellinen. Niin kauan kuin on tekemistä ja voin puuhata ja kokea uutta ajattelematta "Mitä nyt?", "Mitä me nyt teemme?", tunnen eläväni."

"Uskon sokeasti, että kaikki järjestyy vuodenvaihteen jälkeen. Jos olisin antanut itseni vajota masennukseen kaikkina näinä vuosina, olisin tehnyt lopun elämästäni jo ajat sitten. Tai ainakin harkinnut itsemurhaa joka ikinen päivä. En olisi kestänyt hengissä, jos en olisi suhtautunut asioihin hymyillen. Ihminen voi pysyä hengissä pelkän toivon varassa. Kunpa vain minulla olisi vielä riittävästi toivoa varastossa."

"En halua haaveilla, kohta alan vihata kaikkea, koko elämääni, koska haaveet nostavat minut korkealle pilviin, missä on aurinkoista ja lämmintä, oikeudenmukaista ja rauhallista. Ja pian putoan auttamattomasti maahan, ilman laskuvarjoa, suoraan kivikkoon. Se tekee niin hirvittävän kipeää, ettei tajua, miten helvetissä sen kestää hengissä. Makaa kivikossa siivet veressä ja murtuneina ja miettii: Miksi minä en osaa lentää? Minä osaan, minä haluan, minulla on niin paljon voimia!
Miksi ihmeessä olen taas hankkiutunut siipirikoksi, miksen voi vain lentää pois?"

Kaikesta huolimatta tarina jäi jollain lailla pinnalliseksi, ikään kuin Maria Ameliella olisi teflonpinta. Elämän on noina vuosina täytynyt olla yhtä tunnemyrskyä, ylä- ja alamäkeä, huippuhetkiä ja syviä alhoja. Kirjan loppupuolella M A puhuu Trondheimista paikkana, jossa hän oli toipunut myrskyisistä rakastumisista ja sydänsuruista, mutta niin henkilökohtaisia asioita kirjassa ei käsitellä.

Seuraavaksi kirja matkaa sitten viikon päästä Turkuun :) Osallistun vapautuksella Chanian Vapautusten vuosi 2015 -haasteeseen sekä lii5an Mix-haasteeseen.

Norjalaisvieras mukaan Turun-miittiin ja sieltä kuriirikyydillä sigyn22:lle :)

Kiitos Taryalle kirjasta ja Pippikselle kuriiroinnista!

Rohkea selviytymistarina nuorelta naiselta.Näitä tarinoita saisi tulla lisääkin julkisuuteen, miten maahanmuuttajia ja turvapaikanhakijoita kohdellaan.
Tässä sinäänsä hyvässä kirjassa muutama asia kyllä myös ihmetytti.Esimerkiksi se ,että miten he pystyivät asumaan ja piileskelemään Norjassa ja elämään kuitenkin noinkin julkisesti,ilman että poliisi yritti etsiä heitä.
Sitten ärsytti ja kummastutti kirjan alkupuolen päiväkirjoissa hänen mainintansa "ammattipakolaisista"!! Sitten myöhemmin hän itsekin korjasi asian ja käsityksensä,kertoen tuon olleen nuoruuden ja lapsellisuuden ansiota.
Mutta kaikenkaikkiaan hienoa ,että tämä tarina kirjoitettiin ja julkaistiin .Toivottavasti
se on ollut pienenä osana parantamassa tätä maailmaa!!!

Kirja lähtee huomenna seuraavalle,jonka toivelistalla kirja on!

Isot kiitokset toivelistayllätyksestä sigyn22! Ja kiitokset kiinnostavan kirjan rekisteröimisestä CandyDarling! Toivottavasti ehdin tarttua tähän kirjaan pian.

Tärkeä lukukokemus, kiitos CandyDarling ja sigyn22!

On se hurjaa, miten vähän sitä ihminen tietää esimerkiksi oman maansa turvapaikkapolitiikasta. Kaipaisin ehdottomasti enemmän julkista keskustelua ja tietoa näistä asioista. Välillä tuntuu, että Suomessa on kaksi leiriä, ne joiden mielestä kaikki pakolaiset ovat turvapaikkansa ansainneet ja kaikkia pitäisi auttaa ja ne, joiden mielestä juuri ketään ei pitäisi auttaa, ei varsinkaan, jos Suomi ei jotenkin hyödy näistä pakolaisista. No, en nyt tämän enempää lähde ruotimaan tätä asiaa.

Kuten aiemmat lukijatkin ovat maininneet, kirja ei tosiaan ollut oikein kirjallisesti tasokas. Tavallaan koin hyväksi sen, ettei Kaukasuksen tapahtumia kuvattu sen enempää. Maria Amelie kertoi heti kirjan alussa, että hän ei niitä edes kunnolla tiedä. Tämän ansiosta oli mielestäni myös helpompi lukea kirjaa yhden pakolaisen tarinana ilman, että lukija alkoi ottaa kantaa siihen, oliko Maria perheineen "ansainnut" turvapaikan vai ei. Minä en osaa enkä haluakaan siihen ottaa kantaa. Nyt tosin kirjassa korostunut ja korostettu perheen ahkeruus loi lukijalle mielikuvan, että kyllähän tämän perheen pitäisi saada jäädä Suomeen tai Norjaan, koska ovat niin ahkeriakin. Pitääkö ihmisen olla ahkera ja tunnollinen ja ansaita turvapaikka?

En pitänyt siitä, että siivoojan ammattia vähäteltiin kirjassa useaan otteeseen.

Kirja herätti paljon ajatuksia, joista olen kiitollinen. En enempää niitä tässä avaa, koska en sen kummemmin päätynyt pohdinnoissani mihinkään. Onneksi minun ei tarvitsekaan päätyä, onneksi minun ei tarvitse ottaa kantaa siihen, kuka saa turvapaikan ja kuka ei.

Olisin kaivannut kirjan loppuun tietoa siitä, mitä perheelle kuuluu, miten asiat menivät. Minäkin sigyn22:n tavoin ihmettelin, miten tietyt asiat järjestyivät ja miten perhe pystyi piilottelemaan poliiseilta. Olisin kaivannut lisää tietoa käytännön asioista, koska nyt ne jäivät hieman häiritsemään.

Kirja lähtee varmaankin tarjolle seuraavaan miittiin.

Nappasin tämän miitistä mukaan.

Maahanmuuttajien ajatukset kiinnostaa, oli se sitten mistä ja mihin.

Päätin lukaista tämän löydettyäni sen eräältä toivelistalta. Ajoituskaan ei ole huono, vaikkei maahanmuutto olekaan niin tapetilla kuin alkuvuodesta. Ei se tosin mihinkään aiheena kadonnutkaan ole.

Muutkin ovat jo tämän tuumanneet, mutta Maria A:n teksti ei ole mitään tajunnan räjäyttävää taidetta. Eikä sen tarvitse sitä ollakaan, tässä teoksessa sisältö on sitäkin tärkeämpää. Päiväkirjaosuutta oli silti ajoittain todella hankalaa lukea. Olin onnellinen kun pääsin toiseen ja kolmanteen osioon, jotka olivat paljon huollitellumpaa tekstiä. Minun puolestani koko kirjan olisi saanut olla sellaista, mutta ehkä päiväkirjan kohdat tekevät kirjasta sitten jotenkin "aidomman"? Paha sanoa.

Itse sisältö oli karua luettavaa. Henkilökohtaisesti olisin luovuttanut jo monta kertaa siinä kohtaa, kun Maria ja hänen vanhempansa vielä päättivät jatkaa. Mutta kyllähän se vahvuus vaatikin veronsa, varsinkin Marian isällä. Marian äitiä vaivasi selkeästi masennus, johon hän päätti olla hakematta hoitoa. Muutenkin henkisiin sairauksiin suhtauduttiin erittäin kapeakatseisesti. Tässä tulee eräs suuri ongelma, mikä minulla tuli tekstistä: En siedä termiä "hullu" ihmisestä, joka kärsii henkisiä vaivoja, mutta sitä sanaa Maria toisti kerta toisensa jälkeen.

Myös "ammattipakolaisuus" nosti karvat pystyyn, vaikka olenkin törmännyt muutamaan ihmiseen jotka käyttivät itse itsestään samantyyppistä termiä. Koulullemme majoitettiin viime vuonna 20 nuorta miestä oppimaan suomea. Muutaman sai lähtöpassit siksi, että he olivat tuoneet ylpeästi esille sitä, että olivat Suomessa vain "maksetulla lomalla". Loput olivat kuitenkin todella turvapaikan tarpeessa. Pieni osa heistä sen taisi saadakin. Suurin osa kuitenkin sai palata takaisin, enkä tiedä montako paperitonta maahanmuuttajaa Suomi sai siinä lisää.

Minulle on todella käsittämätöntä se kohtelu, jonka Marian perhe sai kokea virallisilta tahoilta. Joko heidän kohdalleen osui juuri ne kaikista työhönsä uupuneimmat tai sitten Norjan (Suomenkin voisin sanoa) turvapaikkapolitiikassa on jokin pahasti mädäntynyt. Uskon sen, että on todella vaikeaa erottaa ihminen numeroista, kun apua hakevat massat ovat niin suuret, mutta silti. On todella karua lähettää lapsiperhe takaisin sinne, missä heidän sanojensa mukaan heidät tapettaisiin.

En tiedä kuuluuko Maria perheineen enemmistöön vai vähemmistöön työnteon suhteen. On todella hienoa, että he olisivat halunneet ja jaksaneet tehdä töitä. Kaikki eivät siihen pysty, vaikka tarvitsisivatkin turvapaikkaa. Luulisin sen vaikuttavan jotenkin käsittelyyn, mutta ilmeisesti ei. Ehkä toisaalta hyvä juuri näille, joilla voimat eivät riitä, mutta huono heille, joilla voimat riittävät.

Olen kuitenkin onnellinen, että Marian tarina päättyi hyvin vaikkakin joutui lopulta käännytetyksi. Sitä kautta hän kuitenkin sai työviisuminsa!

Sitä minäkin jäin miettimään, että mitä hänen vanhemmillensa kuuluu. Saivatko he lopulta oleskeluluvan? Asuvatko he vielä "maan alla"? Toivottavasti voivat kuitenkin hyvin.

Ehdottomasti kirja, jota jokaisen kannattaisi edes vilkaista nykypäivänä. Kiitos CandyDarling, Kipsu ja jokainen kierrättäjä. Oli mukava lukea hyviä näkemyksiä asiasta.

Kirja lähti kohti seuraavaa lukijaa. Lukuiloa sinulle!

Kiitos toivelistakirjasta!